"Nyt on jo neljäs kerta, kun kirkkoherra tulee saadakseen tervehtiä rouva markisitarta, ja hän on niin itsepintainen tänään, että emme enää tiedä, mitä vastata hänelle."
"Hän varmaankin tahtoo saada rahaa pitäjän köyhiä varten, tässä on kaksikymmentäviisi kultarahaa, anna ne hänelle minulta!"
"Rouva markisitar", sanoi kamarineitsyt palatessaan kohta takaisin, "herra kirkkoherra ei tahdo ottaa vastaan rahaa, mutta hän pyytää saada puhua teidän kanssanne."
"Tulkoon sitten sisään!" sanoi markisitar ja teki harmia osoittavan eleen, joka ei ennustanut mitään iloista vastaanottoa papille, jonka tunkeilevista käynneistä hän varmaankin tahtoi tehdä lopun lyhyen ja suoran selityksen kautta.
Markisitar oli kadottanut äitinsä aivan nuorena ja hänen kasvatuksensa oli luonnollisesti kyllä saanut vaikutuksia siitä höllyydestä, joka vallankumouksen aikana irroitti uskonnolliset siteet Ranskassa. Jumalanpelko on naishyve, jota ainoastaan naiset osaavat täydellisesti opettaa, ja markisitar oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsi, vuosisadan, jonka filosofista uskoa hänen isänsä tunnusti. Hän ei ottanut osaa uskonnollisiin menoihin. Hänestä oli pappi julkinen virkamies, jonka hyöty hänen mielestään oli epäiltävä. Siinä tilassa, missä hän nyt oli, saattoi uskonnon ääni tehdä hänen kärsimyksensä vain pahemmiksi; sitä paitsi ei hänellä ollut paljon luottamusta maalaispappeihin ja heidän tietoihinsa; hän päätti sentähden osoittaa papille, missä hänen paikkansa oli ja rikkaiden tavallista keinoa käyttäen vapauttaa itsensä hänestä almun avulla. Kirkkoherra tuli ja hänen ulkomuotonsa ei muuttanut markisittaren ajatuksia. Hän sai nähdä pienen, paksun, isomahaisen miehen punaisine kasvoineen, mutta vanhan ja ryppyisen, miehen, joka koetti hymyillä, mutta tuskin osasi; hänen kalju poikittain monilukuisten ryppyjen uurtama päälakensa kallistui suorassa kulmassa kasvoja vastaan, saaden ne näyttämään pienemmiltä, muutama valkea hiuskarva koristi päätä niskan kohdalla ulottuen korviin saakka. Siitä huolimatta näkyi pappi olevan iloisenluontoinen mies. Hänen paksut huulensa, hänen lievästi pysty nenänsä, hänen kaksinkertaisiin poimuihin uppoava leukansa todistivat onnellista luonnetta. Markisitar näki ensin vain nämä pääpiirteet, mutta jo ensimäisistä sanoista, jotka pappi lausui, ihmetteli hän hänen lempeätä ääntänsä; hän katseli häntä tarkkaavaisemmin ja huomasi hänen harmaantuneiden kulmakarvojensa alla parin silmiä, jotka olivat itkeneet ja sitä paitsi poskensa piirre sivultapäin katsottuna antoi hänen kasvoilleen niin voimakkaan surun ilmeen, että markisitar huomasi miehen tässä maalaispapissa.
"Rouva markisitar, rikkaat kuuluvat meille ainoastaan silloin kun ovat onnettomia, ja kun nainut nainen, joka on nuori, kaunis ja rikas eikä ole kadottanut lastansa tahi vanhempiansa, on murheellinen, on helppo arvata hänen surunsa. Näiden syynä ovat tavallisesti haavat, joiden polttavan kivun ainoastaan uskonto voi lieventää. Teidän sielunne on vaarassa, rouvaseni. Minä en puhu teille nyt toisesta elämästä, joka odottaa meitä! Ei, minä en ole rippituolissa. Mutta enkö ole velvollinen puhumaan teille teidän vastaisesta elämästänne tässä maailmassa? Silloin te varmaankin annatte anteeksi vanhalle miehelle, joka tunkeutuu teidän luoksenne ainoastaan teidän oman onnenne takia."
"Onni, herraseni, ei ole enää minua varten. Minä tulen pian kuulumaan teille, kuten te sanotte, mutta ainiaaksi."
"Ei, rouvaseni, te ette kuole siihen onnettomuuteen, joka painaa teitä ja joka on luettavana piirteistänne. Jos teidän pitäisi kuolla siihen, niin te ette olisi Saint-Lange'ssa. Me kuolemme helpommin pettyneistä toiveista kuin jostain määrätystä murheesta. Minä olen tuntenut vielä syvempiä, vielä kauheampia suruja, jotka kuitenkaan eivät tappaneet."
Markisitar teki epäilevän liikkeen.
"Rouvaseni, tunnen miehen, joka on ollut niin onneton, että teidän surunne näyttäisivät teistä helpoilta verrattuina hänen suruihinsa…"