"Oh", vastasi d'Aiglemont, "sellaiset sankariteot riippuvat siitä, minkälainen on nainen, jonka vuoksi ne tehdään, eikä Artur-parka kuollut missään tapauksessa minun vaimoni takia!"
II.
Pienen Loing-joen ja Seine-joen välillä leviää iso tasanko, jota reunustavat Fontainebleaun-metsä ja Moret'in, Nemours'in ja Montereaun kaupungit. Tällä hedelmättömällä maisemalla näkyy vain muutamia yksinäisiä mäkiä. Siellä täällä niittyjen keskellä on pieniä metsälehdikköjä, jotka ovat metsänriistan turvapaikkana, muuten näkee kaikkialla vain noita loppumattomia harmaita tahi kellertäviä viivoja, jotka ovat ominaisia koko seudulle Sologne'n, Beauce'n ja Berrin ympäristöllä. Keskellä tasankoa Moret'in ja Montereau'n välillä huomaa matkustaja vanhan linnan nimeltä Saint-Lange, jonka ympäristöiltä ei puutu suuruutta eikä majesteettisuutta. Siellä on komeita jalavakäytäviä, vallihautoja ja pitkiä pyörö-muureja, suunnattomia puistoja ja isoja linnamaisia rakennuksia, joiden rakentamiseen on vaadittu tulot raskaista verokuormista ja vuokramaksuista, omavaltaisen kiskonnan tulokset tahi suuret aatelisomaisuudet, jotka Code civil'in — uuden siviililain — moukari nyt on murskannut. Jos joku taiteilija tahi haaveilija sattumalta olisi eksynyt näille maanteille syvine pyörävakoineen tahi niille savitanterille, jotka reunustavat ja suojaavat tätä seutua, olisi hän ihmetellyt, mistä oikusta tämä runollinen linna oli heitetty tänne ruoholakeuksille keskelle liitu-, marmori- ja santaerämaata, missä ilo kuolee ja ikävä välttämättä syntyy tahi missä sielua lakkaamatta väsyttää äänetön yksinäisyys ja yksitoikkoinen taivaanranta, joiden kieltoperäinen kauneus sopii kärsimyksille, jotka eivät tahdo tietää mistään lohdutuksesta.
Eräs nuori nainen, josta Pariisissa puhuttiin hänen sulavuutensa, kauneutensa ja lahjakkuutensa takia ja jonka yhteiskunnallinen asema ja varallisuus olivat vastaavassa suhteessa hänen kuuluisuuteensa, oli pienen noin penikulman päässä Saint-Lange'esta sijaitsevan kylän ihmeeksi tullut ja asettunut sinne vuoden 1820 lopussa. Vuokraajat ja talonpojat eivät olleet nähneet mitään linnan omistajaa niin kauvan kuin voivat muistaa. Vaikka maa oli hyvin hedelmällinen, oli se jätetty pehtorin hoidettavaksi ja vanhain palvelijain viljeltäväksi. Rouva markisittaren tulo olikin herättänyt täydellisen hälinän seudulla. Joukko ihmisiä oli kokoontunut ryhmiin kylän laidalle, pienen majatalon pihalle, joka sijaitsi Nemours'iin ja Moret'iin kulkevien teiden risteyksessä, nähdäkseen vaunut, jotka jotenkin hitaasti ajoivat ohi, sillä markisitar oli ajanut Pariisista omilla hevosilla. Vaunujen takapuolella istui kamarineitsyt ja piti sylissään pientä tyttöä, joka näytti enemmän vakavalta kuin iloiselta. Heidän edessään makasi äiti niinkuin kuoleva, jonka lääkärit lähettävät maalle. Nuoren kivulloisen naisen surullinen ulkomuoto ei kovinkaan paljon tyydyttänyt kylän tuumailevia asukkaita, jotka olivat toivoneet hänen saapumisensa Saint-Lange'en tuovan eloa ja liikettä kylään. Sillä oli aivan selvää, että kaikenlainen liikunta oli vastenmielistä tälle sairaalle naiselle.
Saint-Lange'n terävin pää selitti illalla kapakassa, huoneessa, missä paikkakunnan arvomiehet istuivat ja joivat, että rouva markisittaren surullisesta ulkomuodosta päättäen hän oli varmaankin menettänyt omaisuutensa. Sanomalehdet kertoivat, että herra markiisin piti seurata d'Angoulêmen herttuaa Espanjaan, ja hänen poissaolonsa ajaksi piti rouvan muuttaa Saint-Lange'en säästääkseen mitä tarvittiin pörssikeinottelussa kärsittyjen tappioiden korvaamiseen. Markiisi oli suuri pelaaja. Ehkä myytäisiin maatila pieniin palstoihin jaettuna. Silloin olisi helppo tehdä hyvä kauppa. Jokaisen pitäisi ruveta laskemaan rahojaan, vetämään ne kätköpaikoistaan ja laskemaan yhteen tulojaan saadakseen osansa Saint-Lange'n myynnissä. Tämä mahdollisuus näytti niin houkuttelevalta, että jokainen hyvinvoivista asukkaista tuli uteliaaksi tietämään, oliko todellakin toivoa siitä; mutta kukaan heistä ei voinut selittää, mikä onnettomuus se oli, joka saattoi heidän rouvansa näin talven alussa sinne vanhaan linnaansa Saint-Lange'en, kun hänellä oli toisiakin maatiloja, jotka olivat kuuluisia iloisesta asemastaan ja kauniista puistoistaan. Pormestari meni esiintuomaan markisittarelle kunnioituksensa, mutta häntä ei otettu vastaan. Pormestarin jälkeen saapui pehtori, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Rouva markisitar ei jättänyt milloinkaan huonettansa muutoin kuin siivoamisen ajaksi, ja sen ajan vietti hän viereisessä salongissa, jossa söi päivällistä, jos voi sanoa päivällisen syömiseksi, istuutumista pöytään, jossa katselee vastenmielisyydellä ruokia ja ottaa niistä juuri niin paljon kuin tarvitsee, ettei kuolisi nälkään. Sitten meni hän heti takaisin vanhakuosiseen nojatuoliin, jossa oli istunut aamusta alkaen ikkunakomerossa, sen ainoan ikkunan luona, joka valaisi hänen huonettansa. Hän ei nähnyt tytärtänsä muuta kuin niinä harvoina hetkinä, jotka kuluivat tämän aterian nauttimiseen, ja kuitenkin näytti tuskin voivan kärsiä häntä läheisyydessään. Eikö tarvita kuulumattomia suruja tukehuttaakseen äidinrakkauden nuoressa naisessa? Kukaan palvelijoista ei saanut tulla hänen huoneeseensa. Hänen kamarineitsyensä oli ainoa, jonka palveluksia hän suosi. Hän vaati, että olisi ehdottoman hiljaista linnassa, tyttärensä sai leikkiä kaukana hänestä. Hänen oli niin vaikea kärsiä pienintäkin melua, että jokainen ihmisääni, yksin hänen oman lapsensakin, koski häneen kipeästi. Paikkakunnan väki puhui paljon hänen omituisuuksistaan; mutta kun oli koetettu antaa kaikki mahdolliset selitykset, eivät läheisyydessä olevat pikkukaupungit eikä maalaiskansa ajatelleet enää tätä sairasta naista.
Kun markisitar siten oli jätetty yksikseen, saattoi hän elää täydellisesti äänettömänä hiljaisuudessa, jonka oli levittänyt ympärillensä, eikä hänellä ollut mitään aihetta jättää sitä seinämatoilla sisustettua huonetta, missä hänen isoäitinsä oli kuollut ja mihin hän oli tullut hitaasti kuihtuakseen ilman todistajia, syrjäisten tunkeutumatta hänen luokseen, tarvitsematta kärsiä teeskennellyn ystävällisyyden valheellisia ilmauksia, jotka kaupungeissa tuottavat kuoleville kaksinkertaisesti kiusallisen kuolemankamppailun. Tämä nainen oli kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha. Tässä ijässä sielu, joka vielä on täynnä runollisia harhakuvia rakastaa ajatella kuolemaa kuin hyväätekoa. Mutta kuolema keimailee nuorten kanssa; milloin lähestyy se heitä, milloin vetäytyy taas takaisin, näyttäytyy ja taas piiloutuu; sen hitaus saa heidät kadottamaan halun siihen ja sen aiheuttama epävarmuus heittää heidät lopuksi takaisin elävään elämään, jossa he kohtaavat surun, joka järkähtämättömämmin kuin kuolema iskee heihin antamatta odottaa. Ja tämä nainen, joka ei tahtonut elää, sai tässä yksinäisessä sulkeutuneisuudessaan tuntea tämän hitauden katkeruutta ja henkisessä kuolinkamppailussa, josta kuolema ei tehnyt loppua, käydä läpi kauhean itsekkäisyysopetuksen, joka riistäisi hänen sydämestään kaiken lämmön ja tekisi hänet sellaiseksi, kuin maailma tahtoi hänen olevan.
Tämä julma ja surullinen oppi on aina meidän ensimmäisten surujemme hedelmä. Markisittarella oli todellakin suru ensi ja kenties ainoan kerran elämässään. Eikö olisikin erehdystä luulla, että tunteet uudistuvat? Kun ne kerran ovat täyttäneet meidän sydämemme, niin eivätkö ne silloin aina ole sen pohjalla? Ne uinahtavat ja taas heräävät aina elämän vaiheiden mukaan; mutta ne pysyvät aina ja niiden olemassaololla on vaikutusvaltaa meidän sieluumme. Sentähden on joka tunteella ainoastaan yksi suuri päivänsä: se enemmän tahi vähemmän pitkä päivä, jolloin se puhkesi ensimmäiseen myrskyynsä. Siten tulee suru, tämä pysyväisin meidän tunteistamme, eläväksi ainoastaan ensimäisen puhkeamisensa hetkellä; sen seuraavat ilmaukset tulevat yhä heikommiksi johtuen meidän tottumuksestamme siihen tahi siitä luontomme laista, joka, pysyäkseen elossa, asettaa tätä hävittävää voimaa vastaan yhtä suuren voiman, mutta joka on salainen, itsekkäisyyden laskelmien luoma. Mutta mikä kaikista kärsimyksistä ansaitsee surun nimen? Vanhempien menettäminen on suru, johon luonto itse on valmistanut ihmisen; ruumiillinen kipu on ohimenevä eikä koske sielua, ja jos se jatkuu, ei se ole enää kipu, vaan kuolema. Jos nuori nainen kadottaa vastasyntyneen lapsensa, niin voi aviorakkaus pian lahjoittaa hänelle uuden. Tämä tuska on myös ohimenevä. Sanalla sanoen, tämä kärsimys ja monet muut ovat tavallaan iskuja ja haavoja, mutta mikään ei kohtaa elämänvoimaa sen sisimpään, ja niitä täytyy seurata useita toisensa jälkeen tappaaksensa sen tunteen, joka ajaa meidät onnenetsintään. Suuren totisen surun pitäisi siiloin olla kivun, kylliksi kuolettavan kerralla sammuttaakseen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden, kivun, joka ei jättäisi mitään elämän osaa koskematta, ainiaaksi nujertaisi ajatuksen, painaisi kulumattoman leimansa huuliin ja otsaan, kuluttaisi tahi rikkoisi ilon kiihoittimet painamalla sieluun vastenmielisyyden koko maailmaa kohtaan. Mutta ollakseen mittaamattoman, masentaakseen tällä tavalla sielun ja ruumiin, pitää pahan lisäksi kohdata meitä sillä elämän hetkellä, jolloin kaikki sielun ja ruumiin voimat ovat nuoria ja iskeä salaman tavalla täysin elävään sydämeen. Silloin tekee paha meihin syvän haavan; kärsimys on suuri, eikä yksikään olento voi läpikäydä tätä tautia ilman jotakin runollista muutosta: joko suuntaa hän tiensä taivasta kohti tahi, jos jää tänne alas, menee takaisin maailmaan valehtelemaan sille, näyttelemään jotain osaa. Hän tuntee nyt ne kulissit, joiden taakse vetäydytään tekemään suunnitelmia, itkemään tahi laskemaan leikkiä. Tämän perinpohjaisen murroksen jälkeen ei löydy enää mitään salaisuuksia yhteiskuntaelämässä, joka tämän jälkeen on kumoamattomasti tuomittu. Markisittaren ikäisissä nuorissa naisissa aiheutuu tämä ensimäinen, tämä enimmän tärisyttävä kaikista suruista aina samasta syystä. Nainen ja varsinkin nuori nainen, joka on yhtä lahjakas henkisesti kuin kaunis, ei laiminlyö milloinkaan panemasta koko elämäänsä siihen, mihin luonto, tunne ja yhteiskunta vetävät häntä, saadakseen hänet täydelliseen perikatoon. Jos tämä elämä saa hänet purjehtimaan kumoon, ja hän kuitenkin jää maahan, saa hän siellä kestää mitä suurimpia kärsimyksiä samoista syistä, jotka tekevät ensimäisen rakkauden kauneimmaksi kaikista tunteista. Miksei tällä tunteella ole milloinkaan ollut maalaajaansa tahi runoilijaansa? Mutta voikohan sitä maalata, voiko sitä lauluissa kuvata? Ei, sen synnyttämät mielialat ovat sitä laatua, ettei niitä voi eritellä eikä taiteen väreillä kuvata. Sitä paitsi näistä kärsimyksistä ei kerrota milloinkaan kenellekään; lohduttaakseen naista niistä täytyy arvata ne, sillä aina katkerasti kätkettyinä ja uskonnollisesti tunnettuina pysyvät ne sielun pohjalla kuin lumivyöry, joka laaksoon vieriessään kaataa kumoon kaikki raivatakseen itselleen tietä.
Markisitar oli näiden kärsimysten uhri, kärsimysten, jotka kauvan pysyvät tuntemattomina, sillä kaikki koko maailmassa tuomitsevat ne, samalla kuin tunne hyväilee niitä ja todellisen naisen omatunto aina puolustaa niitä. Näiden surujen laita on sama kuin niiden lasten, joita välttämättömästi kolhitaan elämässä ja jotka ovat lujemmin sidotut äidin sydämeen kuin onnelliset ja lahjakkaat lapset. Tämä hirveä tapaus, joka kuolettaa kaikki elämässä meidän ulkopuolellamme, ei ollut ehkä milloinkaan ollut niin tehoisa, niin täydellinen, niin asianhaarojen julmasti suurentama, kuin se oli markisittarelle. Nuori ja jalo mies, jota hän rakasti ja jonka rakkauteen hän ei milloinkaan ollut myöntynyt kuuliaisuudesta maailman lakia kohtaan, oli kuollut pelastaakseen hänelle sen, mitä maailma kutsuu naisen kunniaksi. Kenelle hän voisikaan sanoa: "Minä olen onneton!" Hänen kyyneleensä olisivat häväisseet miestänsä, joka oli ensimmäisenä syynä tapaturmaan. Lait ja tavat olisivat tuominneet hänen valituksensa, ystävätär olisi nauttinut niistä, mies olisi koettanut saada etua niistä. Ei, tämä sureva naisparka ei saanut itkeä suruansa muutoin kuin erämaassa, kaluta suruansa siellä tahi antaa surun kaluta itseänsä, kuolla tahi kuolettaa jotain sisässänsä, ehkä omantuntonsa. Useita päiviä sitten istui hän katse kiinnitettynä sileään taivaanrantaan, missä, kuten hänen vastaisessa elämässään, ei ollut mitään etsittävää, ei mitään toivottavaa, missä kaiken saattoi tarkastaa yhdellä silmäyksellä ja missä hän kohtasi sen kylmän epätoivon haamun, joka alituisesti raateli hänen sydäntänsä. Sumuiset aamuhetket, puoleksi pilvinen taivas, harmaana kaariholvina lähellä maata kulkevat pilvet sopivat hyvin yhteen hänen sairaalloisen mielialansa kanssa. Hänen sydämensä ei puristunut kokoon, ei ollut enemmän tai vähemmän kuivettunut; ei, hänen raitis ja kukoistava luonteensa kivettyi sietämättömän surun pitkällisestä vaikutuksesta, koska se oli päämäärätön. Hän kärsi itsensä kautta ja itseksensä. Eikö tällainen kärsiminen ole samaa kuin vaipua itsekkäisyyteen? Hänen omaatuntoansa kiusasivatkin siellä risteilevät hirvittävät ajatukset. Hän tutki rehellisesti sisällistä elämäänsä ja huomasi olevansa kaksinainen olento. Hänessä oli nainen joka tunsi, nainen, joka kärsi, ja nainen, joka ei tahtonut kärsiä. Hän muistutteli nuoruutensa iloja, jotka olivat kuluneet ilman että hän oli saanut selvää niistä ja joiden valoisat kuvat joukoin sukelsivat esiin syyttääkseen kaikkia hänen avioliittonsa pettymyksiä, avioliiton, joka oli ollut sopiva maailman silmissä, mutta itse asiassa kauhea. Mitä hänen nuoruutensa kaunis kainous, hänen itseltänsä kieltämä onni ja maailmalle tehdyt uhrauksensa olivatkaan hyödyttäneet? Vaikka kaikki hänessä huokui ja odotti rakkautta, kysyi hän nyt itseltään, mitähän varten hän oli saanut liikkeittensä sulavuuden, hymyilynsä viehätyksen ja ruumiinsa kauneuden? Hän ei pitänyt enää siitä, että tunsi itsensä nuoreksi ja kaipaavaksi, yhtä vähän kuin pidetään säveleestä, jota alituisesti ajatuksettomasti toistetaan. Yksin kauneutensakin oli hänestä sietämätön kuten hyödytön seikka ainakin. Hän näki kauhulla, että täst'edes hän ei voinut olla täydellinen olento. Eikö hänen sisällinen olemuksensa ollut kadottanut kyvyn maistaa viehättävän uutuuden vaikutelmia, jotka tekevät elämän niin iloiseksi? Vastaisuudessa enimmät hänen tunteistansa usein yhtä pian haihtuvat kuin ne koetaankin, ja monet niistä, jotka ennen olivat liikuttaneet häntä, jättäisivät nyt hänet välinpitämättömäksi. Ruumiillisen lapsuutemme jälkeen tulee sydämen lapsuus. Mutta tämän toisen lapsuuden oli hänen rakastettunsa ottanut mukaansa hautaan. Ollen vielä nuori kaipauksensa kautta, ei hänellä ollut enää sitä täydellistä sielun nuoruutta, joka lahjoittaa koko elämälle arvonsa ja tuoksunsa. Eikö hän aina säilyttäisi itsessään lohtumattoman surun lähteen, joka riistäisi hänen tunteiltaan niiden tuoreen vihreyden ja lennokkuuden? Sillä mikään ei voinut enää lahjoittaa hänelle toivomaansa onnea, jonka hän oli unelmoinut niin kauniiksi. Hänen ensimäiset todelliset kyyneleensä kuluttivat sen taivaallisen tulen, joka valaisee sydämen ensimäisiä tunteita, aina kärsisi hän siitä, ettei ollut kaikkea, mitä olisi voinut olla. Tästä vakaumuksesta täytyi johtua katkeran vastenmielisyyden, joka saa ihmisen kääntymään pois silloin kuin uusia iloja tarjoutuu. Hän arvosteli elämää niinkuin vanhus, joka on jättämäisillään sen. Vaikka hän tunsi itsensä nuoreksi, painoi hänen ilottomien päiviensä lukumäärä hänen sieluansa, musersi sen ja teki sen ennen aikojaan vanhaksi. Epätoivon huudolla vaati hän maailmalta sitä, mitä sen piti antaa hänelle sen rakkauden sijaan, joka oli auttanut häntä elämään ja jonka hän oli kadottanut. Hän kysyi itseltänsä, eikö hänen rakkaudessaan, joka oli ollut niin siveellinen ja puhdas, ajatus ollut ollut rikoksellisempi kuin teko. Hän nautti tuomitessaan itsensä rikokselliseksi juurikuin uhmatakseen maailmaa ja lohduttaakseen itseänsä ettei ollut saanut suremansa miehen kanssa nauttia sitä täydellistä onnea, joka, sielun vaipuessa sieluun vähentää maan päälle jääneen toisen rakastavaisen surun tietäessään nauttineensa onnen täydellisesti, antautuneensa kokonaan ja saaneensa itseensä juurikuin leiman rakastetusta. Hän oli tyytymätön kuin näyttelijätär, joka on menettänyt osansa, sillä tämä suru valtasi koko hänen olentonsa, hänen sydämensä ja päänsä. Jos hänen olemuksensa oli kärsinyt vääryyttä sisimmässään, ei turhamaisuus ollut vähemmän loukattu kuin se hyvyys, joka pakoittaa naisen uhrautumaan. Esittelemällä itselleen kaikki kysymykset, panemalla liikkeelle kaikki yhteiskunnallisen, siveellisen ja ruumiillisen elämän meille antamat vaikuttimet, rasitti hän niin sielunsa voimia, ett'ei keskellä mitä ristiriitaisimpia mietteitä voinut enää pitää ajatuksiaan koossa. Toisinaan avasi hän sumun laskeutuessa ikkunansa, ja seisoi siinä ilman ainoatakaan ajatusta koneellisesti hengittäen sisäänsä kosteata ilmaa, liikkumattomana, näköjään aivan sieluttomana, sillä hänen surunsa kumeat iskut tekivät hänet yhtä tunnottomaksi luonnon sopusoinnuille kuin ajatuksen viehätyksellekin.
Eräänä päivänä päivällisaikaan, kun aurinko hetkeksi välähti, tuli hänen kamarineitsyensä kutsumatta sisään ja ilmoitti: