"Rakkaus saa värinsä siitä vuosisadasta, jossa elää. Vuonna 1822 on se tieteellisyyteen verhottu. Sen sijaan että osoitettaisiin sitä teoissa, kuten ennen, väitellään siitä, leikellään sitä, pidetään kokonaisia esitelmiä siitä. Naisilla ei ole muuta kuin kaksi tietä: ensin asettavat he rakkautemme keskustelunalaiseksi, väittävät, ettemme me voi rakastaa niin paljon kuin he. Se oli liehakoimista, oikeata uhmaa, jota markisitar osoitti minulle tänä iltana. Sitten näyttäytyvät he hyvin onnettomilta herättääksensä meidän luonnollista osanottoamme tahi itserakkauttamme. Täytyyhän nuoren miehen tuntea itsensä imarrelluksi saadessaan lohduttaa syvästi onnetonta olentoa. Lopuksi on heillä erinomainen kiihko pelata neitseellistä viattomuutta! Hänen on täytynyt ajatella minun luulevan häntä puhtaaksi lapseksi. Sellaisella sokealla uskolla voin voittaa paljon."
Mutta eräänä päivänä tyhjennettyään kaikki epäluulonsa, alkoi hän ihmetellä, eikö markisitar sittenkin ollut vilpitön; jos niin monet kärsimykset voivat olla pelattuja, miksi teeskentelisi hän silloin alistuvansa kohtaloonsa? Hän eli syvässä yksinäisyydessä ja kantoi hiljaisuudessa surua, jota tuskin antoi aavistaa muutoin kuin huokauksesta tahi äänenpainosta. Tästä hetkestä saakka alkoi Charles tuntea syvää osanottoa markisitar d'Aiglemontia kohtaan. Eräänä päivänä tullessaan tavalliseen kohtaukseen, joka oli tullut välttämättömäksi heille molemmille, äänettömän sopimuksen mukaan oli yksi tunti aina säästetty häntä varten, huomasi Vandenesse kuitenkin rakastettunsa olevan enemmän hillityn kuin totisen ja avomielisen, ja hänen viimeiset sanansa olivat: "Tämä nainen on todellakin hyvin viekas." Tullessaan sisään tapasi hän markisittaren tämän lempimielentilassa, tavallisessa surunvoittoisessa mielentilassa; hän nosti silmänsä häneen liikahtamatta ja katsahti häneen sellaisin silmäyksin, joka muistuttaa hymyilyä. Madame d'Aiglemont osoitti luottamusta, todellista ystävyyttä, mutta ei rakkautta. Charles istuutui voimatta sanoa mitään. Hänet täytti sanoin kuvaamaton tunne.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi markisitar ystävällisellä äänellään.
"Ei mikään… Kyllä", jatkoi hän, "ajattelen asiaa, jota te ette ole vielä muistanut."
"Mitä sitten?"
"Kongressi on päättynyt."
"No", sanoi markisitar, "teidän olisi siis pitänyt matkustaa kongressiin?"
Suora vastaus olisi ollut kaunopuheliain ja hienotunteisin kaikista selityksistä, mutta Charles ei antanut sitä. Rouva d'Aiglemontin kasvot osoittivat ystävällistä avomielisyyttä, joka torjui kaikki turhamaisuuteen perustuvat laskut, kaikki lemmentoiveet, kaikki valtioviisaat epäilykset. Hän ei tietänyt tahi ei ollut tietävinään olevansa rakastettu, ja kun Charles hämmentyi ja vaikeni, täytyi hänen tunnustaa itselleen ei tehneensä eikä sanoneensa mitään, joka oikeuttaisi markisitarta uskomaan sitä. Herra de Vandenesse huomasi markisittaren tänä iltana olevan samallaisen kuin aina: yksinkertaisen ja ystävällisen, totisen surussaan, onnellisen omistaessaan ystävän, ylpeän, että oli löytänyt sielun, joka ymmärsi häntä; pitemmälle hän ei mennyt, ei edellyttänyt naisen voivan antaa viehättää itseänsä kahta kertaa; hän oli kerran rakastanut ja säilytti tunteensa yhä vertavuotavana sydämensä pohjalla. Hän ei uneksinut onnen voivan kahdesti tarjota hurmaustansa naiselle, sillä hän ei luottanut ainoastaan lahjakkuuteen, vaan sieluun, eikä rakkaus hänestä ollut viettelys, vaan jalo ja ihana hurmaus. Tällä hetkellä tuli Charles jälleen nuoreksi mieheksi, hänet valtasi tämän ylevän luonteen loisto ja hän toivoi tulevansa vihityksi kaikkiin tämän tuhotun elämän salaisuuksiin, elämän, joka oli enemmän sattuman kuin hairahduksen tuhoama. Rouva d'Aiglemont katsahti ainoastaan kerran ystäväänsä kuullessaan hänen pyytävän saada oppia tuntemaan sen äärettömän surun, joka korotti hänen kauneutensa kärsimysten kirkastamaksi suloudeksi; mutta tämä syvä katse oli kuin juhlallisen sopimuksen vahvistus.
"Älkää kysykö minulta enää tästä", sanoi hän. "Tänä päivänä neljä vuotta sitten kuoli hän, joka rakasti minua, ainoa mies, jonka onnen tähden olisin uhrannut yksin kunnioituksenkin itseeni, kuoli pelastaakseen minun kunniani. Tämä lempi lakkasi nuorena, puhtaana, täynnä mielikuvia. Ennenkuin antauduin tämän intohimon valtaan, johon erinomainen kohtalo veti minua, olin tehnyt sen, mikä syöksee turmioon niin monta nuorta tyttöä: antanut mitättömän, mutta kauniin miehen häikäistä itseni. Avioliitto murskasi toiveeni toisen toisensa jälkeen. Nyt olen menettänyt sekä avio-onnen että sen onnen, jota kutsutaan rikolliseksi, saamatta tuntea onnea. Minulla ei ole enää mitään jälellä. Koska en ole saanut kuolla, täytyy minun ainakin olla uskollinen muistoilleni."
Hän ei itkenyt tätä sanoessaan, loi vaan silmänsä alas ja väänteli keveästi sormiaan, joita tapansa mukaan piti ristissä. Hän oli puhunut yksinkertaisesti, mutta äänensä ilmeessä oli jälki epätoivosta, yhtä syvästä kuin hänen rakkautensa näytti olleen, jättäen Charles'in aivan toivottomaksi.