Tämä kauhea elämä, tulkittuna kolmella lauseella, joita seurasi käsien vääntely, tämä hennon naisen ankara tuska, tämä kauniin pään epätoivon kuilu, tämä kaiho, nämä nelivuotisen surun kyyneleet vaikuttivat lumoavasti Vandenesseen. Hän pysyi vaiteliaana ja nöyränä tämän suuren ja jalon naisen edessä; hän ei nähnyt enää hänen harvinaista, täydellistä ruumiillista kauneuttaan, hän näki ainoastaan hänen äärettömän tunteellisen sielunsa. Vihdoinkin löysi hän sen ihanneolennon, josta niin mielikuvituksellisesti oli unelmoinut ja jota niin kiihkeästi kaihoovat kaikki, jotka koko elämänsä panevat rakkauteen, palavasti etsivät sitä ja usein kuolevat saamatta nauttia sen uneksituista aarteista.
Näiden sanojen ja tämän ylevän kauneuden rinnalla huomasi Charles omat aatteensa ahtaiksi. Kykenemättä pukemaan ajatuksiansa tätä samalla kertaa niin yksinkertaista ja ylevää kohtausta vastaaviin sanoihin puhui hän jokapäiväisin lausein naisten kohtalosta.
"Rouvani, meidän tulee unohtaa surumme tahi kaivaa itsellemme hauta", sanoi hän.
Mutta järki on aina mitätön tunteen rinnalla; edellinen on luonnostaan rajoitettu kuten kaikki positiivinen, jälkimmäinen on ääretön. Järkeillä siinä missä pitäisi tuntea, on pikkusieluille ominaista. Vandenesse vaikeni, katsoi pitkään rouva d'Aiglemontiin ja poistui. Uusien ajatusten valtaamana, jotka suurensivat naisen hänen silmissään, muistutti hän maalaria, joka, pidettyään tavallisia työhuoneensa malleja tyyppeinä äkkiä kohtaa Louvre-museossa Mnemosynen, tämän kauneimman ja vähimmin kiitetyn muinaisajan kuvapatsaista. Charles oli syvästi liikutettu. Hän rakasti rouva d'Aiglemontia tällä nuoruuden vilpittömyydellä, tällä hehkulla, joka valaa ensi lempeen kulumattoman viehätyksen, tuoreudella, jota mies ei löydä muuta kuin raunioina, jos hän rakastaa uudestaan vanhemmalla puolen ikäänsä. Tämän suloisen rakkauden vastaanottavat naiset, jotka sen ovat herättäneet, melkein aina riemulla, sillä tässä kauniissa kolmenkymmenen vuoden ijässä, naisen elämän runollisessa huippukohdassa, voivat he käsittää koko sen kulun ja lukea yhtä hyvin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Naiset tuntevat silloin koko rakkauden arvon ja nauttivat siitä peläten kadottavansa sen: heidän sielunsa on silloin vielä kaunis nuoruudesta, joka on juuri jättämäisillään heidät, ja heidän rakkautensa saa aina voimaa tulevaisuudesta, joka pelottaa heitä.
"Minä rakastan", sanoi tällä kertaa Vandenesse jättäessään markisittaren, "ja onnettomuudekseni rakastan naista, joka on kiintynyt muistoihinsa. On vaikea taistella kuollutta vastaan, miestä, joka ei ole saapuvilla, joka ei enää voi tehdä tuhmuuksia, ei suututtaa ja jossa nainen ei näe muuta kuin kauniit puolet. Eikö se olisi samaa kuin hävittää itse niiden muistojen ja toiveiden oivallisuus, kuolettaa niiden tenhovoima, noiden, jotka elävät kadotetun rakastajan jälkeen juuri sentähden, ettei hän milloinkaan ollut herättänyt muuta kuin tämän kaihon, joka on ihanin, suloisin, mitä rakkaus voi tarjota?"
Tämä surullinen miete, sen alakuloisuuden ja pelon hedelmä, millä kaikki totinen rakkaus alkaa, oli hänen hälvenevän valtioviisautensa viimeinen lasku. Täst'edes hänellä ei enää ollut mitään sivuajatuksia. Hän tuli kokonaan rakkautensa leikkipalloksi, vaipui noihin selittämättömän onnen pikkuseikkoihin, onnen, joka syntyy sanasta, äänettömyydestä, toivon vilauksesta. Hän tahtoi rakastaa platoonisesti. Joka päivä kävi hän rouva d'Aiglemontin luona, hengitti samaa ilmaa kuin tämä, jätti tuskin enää hänen taloansa ja seurasi häntä kaikkialle sellaisen rakkaudenhirmuvallan johtamana, joka sekoittaa itsekkäisyytensä mitä täydellisimpään uskollisuuteen. Rakkaudella on oma vaistonsa, se osaa löytää tien sydämeen samalla tavalla kuin mitä heikoin hyönteinen vastustamattomin tahdoin, mitään pelkäämättä menee kukkansa luo. Kun tunne on totinen, ei sen kohtalokaan ole epäilyksenalainen. Eikö nainen saata joutua tuskan kaikkien kauhujen valtaan ajatellessaan elämänsä riippuvan rakastajansa rakkauteensa panemasta suuremmasta tahi pienemmästä määrästä totuutta, voimaa ja sitkeyttä? Mutta toiselta puolen naisen, puolison, äidin on mahdotonta suojella itseänsä nuoren miehen rakkaudelta; ainoa hänen vallassaan oleva keino on lakata näkemästä häntä aavistettuaan sen sydämen salaisuuden, minkä nainen aina arvaa. Mutta tämä askel tuntuu liian ratkaisevalta, jotta nainen ottaisi sen siinä ijässä, jolloin avioliitto painostaa, kiusaa ja väsyttää häntä, jolloin aviollinen uskollisuus on tullut enemmän kuin haaleaksi, vaikkapa hänen miehensä ei olisikaan hylännyt häntä. Jos naiset ovat rumia, ovat he ylpeitä rakkaudesta, joka tekee heidät nuoriksi ja kauniiksi; jos he ovat nuoria ja miellyttäviä, täytyy viettelyksen voida vetää vertoja heidän omalle lumousvoimalleen ja on silloin rajaton; jos he ovat siveellisiä, saa maallinen ylevä tunne heidät löytämään jonkunmoisen sovituksen heidän rakastajiensa vuoksi tekemiensä uhrausten suuruudessa ja tämän vaikean taistelun tuottamassa kunniassa. Kaikki on paulana. Ei ole kyllin lujaa varokeinoa niin voimakkaita kiusauksia vastaan. Sulkeutunut elämä, johon naiset muinoin Kreikassa ja Itämailla olivat velvoitetut ja joka on tullut tavaksi Englannissa, on ainoa kodin puhtauden suojelusvartio, mutta tämän järjestelmän vaikutuksesta katoaa maailman viehätys: yhteiskunta, politiika ja tapojen hienous on silloin mahdoton. Kansojen tulee valita.
Rouva d'Aiglemont huomasi siis pari kuukautta sen jälkeen kun ensi kerran kohtasi Vandenessen, elämänsä olevan lujasti sidotun tämän nuorukaisen elämään; hän ihmetteli, kuitenkaan erityisesti hämmästymättä, huomatessaan itsellään olevan saman maun ja samoja ajatuksia kuin Charlesilla tuntien melkein iloa siitä. Hänkö alistui Vandenessen aatteisiin, vai tämäkö mukautui hänen pienimpiinkin oikkuihinsa? Hän ei tutkinut sitä. Tämä ihmeteltävä nainen oli jo intohimon pyörremyrskyn vallassa ja sanoi itselleen koko sillä väärällä varmuudella, jonka pelko synnyttää:
"Ah, ei, tahdon pysyä uskollisena hänelle, joka kuoli minun puolestani."
Pascal on sanonut: "Epäillä Jumalan olemassaoloa on samaa kuin uskoa." Samalla tavoin taistelee nainen päästäksensä vapaaksi ainoastaan silloin kuin hän on vangittu. Sinä päivänä, jolloin markisitar tunnusti itselleen olevansa rakastettu, myllersivät tuhannet erilaiset tunteet hänessä. Kokemuksen taikausko puhui omaa kieltänsä. Tulisiko hän onnelliseksi? Voisiko hän löytää onnen ulkopuolella niitä lakeja, joiden perusteelle yhteiskunta — oikein tahi väärin — rakentaa siveysoppinsa? Aina tähän saakka ei elämä ollut lahjoittanut hänelle muuta kuin katkeruutta. Onko kahta olentoa yhdistävien siteitten onnellinen ratkaisu mahdollinen, kahta olentoa, joita maailman sopivaisuussäännöt erottavat? Mutta toiselta puolen, voiko onnea ostaa liian kalliisti? Ja ehkä hän vihdoinkin löytäisi onnen, jota oli niin palavasti toivonut ja jonka etsiminen on niin luonnollista. Uteliaisuus puhuu aina rakastajan puolesta. Hänen tätä miettiessään tuli Vandenesse. Hänen läsnäolonsa ajoi järjen yliluonnolliset peikot tiehensä. Jos nämä ovat ne asteettaiset muutokset, jotka ohimeneväkin tunne nuorukaisessa ja kolmikymmenvuotisessa naisessa läpikäy, tulee hetki, jolloin vivahdukset häipyvät, syyt sulautuvat yhdeksi ainoaksi viimeiseksi mietteeksi, joka haihtuu vastustamattomaan haluun väkevöittäen sen. Mitä pitempiaikainen vastustus on ollut, sitä voimakkaampi on rakkauden ääni. Tähän siis lopetetaan lihaskuvion harjoitelma, jos on sallittua lainata ilmaisutapoja maalaustaiteen alalta, sillä tämä kuvaus enemmän selittää kuin maalaa rakkauden vaaroja ja sisällystä. Mutta tästä hetkestä asti lahjoitti joka päivä uusia värejä tälle luurangolle, verhosi sen nuoruuden viehätyksellä, antoi eloa lihaksille, liikuntoa jäsenille, loi siihen loistoa, kauneutta, tunteitten tenhovoimaa ja elämän houkutusta. Charles tapasi rouva d'Aiglemontin miettiväisenä ja hänen läpitunkevalla äänenpainolla, jonka sydämen suloinen lumous tekee niin vastustamattomaksi, kysyttyään: "Mikä teitä vaivaa?" varoi markisitar vastaamasta. Tämä lempeä kysymys ilmaisi täydellistä sielujen sopusointua ja naisen merkillisellä vaistolla ymmärsi markisitar, että valitus tahi salaisen surunsa ilmaiseminen olisi tavallaan ollut loukkaus. Jos jo jokaisella näistä sanoista oli merkityksensä, jonka he molemmat ymmärsivät, mihin kuiluun hän silloin syöksyisikään? Hän tarkasteli sisintänsä kirkkain, tutkivin katsein ja vaikeni. Eikä Vandenessekaan sanonut mitään.
"En voi hyvin", sanoi hän vihdoin säikähtyneenä tämän hetken merkityksestä, — silmien kielen täydellisesti korvatessa voimattomat sanat.