"Rouvani", vastasi Charles hellällä mutta ankarasti liikutetulla äänellä, "ruumis ja sielu kuuluvat yhteen. Jos olette onnellinen, pysytte myös nuorena ja terveenä. Minkätähden kieltäytyisitte vaatimasta rakkaudelta kaikkea, mitä se on riistänyt teiltä? Te luulette elämän olevan lopussa juuri sillä hetkellä, jolloin se alkaa teille. Uskokaa itsenne ystävän huolenpitoon! On suloista olla rakastettu!"
"Olen jo vanha", sanoi hän, "mikään ei senvuoksi voisi olla minulle puolustuksena, jos en edelleen surisi, kuten tähän asti. Tulee rakastaa, sanotte? Ah, en voi enkä saa tehdä sitä. Paitsi teitä ja ystävyyttänne, joka sulostaa elämääni, ei kukaan miellytä minua, ei kukaan voisi haihduttaa muistojani. Vastaanotan ystävän, mutta pakenisin rakastajaa. Tekisinkö sitä paitsi oikein lahjoittaessani särjetyn sydämeni nuoren vaihdoksi, ottaessani vastaan harhakuvia, joihin en enää saattaisi yhtyä, sytyttäessäni toivon onnesta, johon itse en uskoisi tahi jonka pelkäisin kadottavani? Vastaisin ehkä itsekkäisyydestä hänen uskollisuuteensa ja tekisin kylmiä laskuja hänen ollessa tunteellinen. Muistoni loukkaisi hänen onneansa. Ei, näettekös, ensilempeä ei milloinkaan voi korvata. Kuka mies tahtoisikaan tästä hinnasta omistaa sydämeni?"
Nämä sanat, pelottavan mielistelyn läpitunkemat, olivat hänen järkensä viimeinen ponnistus.
"Jos hän menettää rohkeutensa, menettäköön, pysyn silloin yksinäisenä ja uskollisena." Tämä ajatus hiipi hänen sydämeensä ja hän tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen, jottei virta kulettaisi häntä mukanaan.
Vandenesse kuultuaan tämän tuomion, vavahti tahtomattaan, ja tämä liike vaikutti markisittaren sydämeen enemmän kuin hänen äskeinen kiihkonsa. Naisia liikuttaa juuri enin meissä tapaamansa lempeä hienotunteisuus ja sellaiset jalostuneet tunteet kuin heidän omansa, sillä miellyttävyys ja tunteellisuus ovat heissä totuuden merkkejä. Charles'in ele ilmaisi todellista rakkautta. Rouva d'Aiglemont tunsi kuinka suuri Vandenessen hellyys oli, ja kuinka suuri hänen oma tuskansa. Nuorukainen vastasi kylmäkiskoisesti:
"Kenties olette oikeassa. Uusi rakkaus, uudet surut."
Sitten vaihtoi hän ainetta puhuen joutavista asioista, mutta ollen silminnähtävästi liikutettu, katseli rouva d'Aiglemontia keskitetyllä tarkkaavaisuudella, juurikuin näkisi häntä viimeisen kerran. Vihdoin poistui hän sanoen liikutetulla äänellä:
"Hyvästi, rouvani!"
"Näkemiin!" vastasi hän niin hienosti liehakoiden, kuin ainoastaan harvat naiset osaavat.
Hän ei vastannut mitään ja poistui.