Charles'in poistuttua, hänen tyhjän tuolinsa puhuessa hänestä, sai markisitar tuhansia katumusajatuksia luullen tehneensä väärin. Rakkaus edistyy kuulumattoman nopeasti naisessa silloin kun hän luulee menetelleensä sydämettömästi tahi loukanneensa jaloa sielua. Ei milloinkaan tarvitse pelätä rakastettunsa vääriä tuomioita, ne ovat päinvastoin hyvin hyödyllisiä; naiset lankeevat ainoastaan omaan hyvyyteensä.
"Tie helvettiin on laskettu hyvillä aikomuksilla", ei ole saarnaparadoksi. Muutamia päiviä kului ilman että Vandenesse tuli. Joka ilta hänen tavalliseen käyntiaikaansa odotti markisitar häntä kärsimättömästi ja omantunnon vaivaamana. Kirjoittaa hänelle olisi ollut sama kuin tunnustus; sitä paitsi sanoi aavistus hänen palaavan. Kuudentena päivänä ilmoitettiin hänen tulostaan. Milloinkaan ei hän ollut sellaisella riemulla kuullut hänen nimeänsä mainittavan. Ilonsa oikein säikähytti häntä.
"Te olette rangaissut minua ankarasti", sanoi hän.
Vandenesse katsoi häneen hämmästyksissään.
"Rangaissut?" toisti hän. "Mistä?"
Charles ymmärsi häntä varsin hyvin, mutta tahtoi kostaa kärsimänsä tuskat nyt, kun markisitar arvasi ne.
"Miksi ette tullut eilen?" kysyi markisitar hymyillen.
"Eikö sitten kukaan ole käynyt teillä?" kysyi hän päästäkseen vastaamasta suoraan.
"Herra de Ronquerolles, herra de Marsy ja pikku d'Esgrignon ovat olleet täällä, eräs pari eilen ja muuan tänään aamupäivällä lähes kaksi tuntia. Luulen myös tavanneeni rouva Firmianin ja sisarenne, rouva de Listomèren."
Taaskin surua! Kärsimys, jota eivät voi ymmärtää muut kuin ne, jotka rakastavat tällä tuhoisalla ja hurjalla itsekkäisyydellä, jonka pieninkin ilmaisu on hillitöntä mustasukkaisuutta, lakkaamatonta halua sulkea rakastettunsa pois kaikilta rakkaudelle vierailta vaikutuksilta.