"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Vandenesse itsekseen, "hän vastaanottaa vieraita ja puhuu heidän kanssansa sillä aikaa kun minä olen yksin ja onneton!"
Hän salasi surunsa ja hautasi rakkautensa sydämensä pohjalle niinkuin ruumis heitetään mereen. Hänen ajatuksensa olivat sitä laatua, ettei niitä voi tulkita, yhtä nopeita kuin hapot, jotka haihtuessaan kuolettavat. Kuitenkin synkistyivät kasvonsa ja tumma varjo peitti ne. Rouva d'Aiglemont totteli naisellista vaistoaan ottaessaan osaa tähän suruun ymmärtämättä sitä. Hän oli syytön aiheuttamaansa tuskaan. Vandenesse huomasi sen. Hän puhui asemastaan ja mustasukkaisuudestaan juurikuin olettamuksista, joista rakastajat mielellänsä keskustelevat. Markisitar ymmärsi kaikki ja tuli niin syvästi liikutetuksi, ettei voinut pidättää kyyneleitään. Tästä hetkestä alkaen astuivat he rakkauden taivaaseen. Taivas ja helvetti ovat kaksi suurta runoelmaa, ja ne tyylittelevät ne kaksi ainoata pistettä, joiden ympäri olemassa olomme pyörii: ilon ja tuskan. Eikö taivas ole, ja aina ole oleva tunteittemme äärettömyyden kuva, jota ei milloinkaan voi maalata muuta kuin yksityiskohdissaan, sillä onni on yksi. Eikö helvetti esitä surujemme loppumattomia tuskia, joista voimme tehdä runoteoksia, sillä ne kaikki ovat erilaisia?
Eräänä iltana olivat molemmat rakastavaiset kahdenkesken. He istuivat ääneti toistensa rinnalla katsellen taivasta, puhdasta taivasta, jolle auringon viimeiset säteet loivat heikon purppura- ja kultahohteen. Tähän vuorokauden aikaan tuntuu päivän hidas sammuminen herättävän lempeitä tunteita; intohimomme väräjävät suloisesti ja me nautimme keskellä rauhaa jonkin myrskyisen tunteen levottomuudesta. Luonto näyttää meille onnen häälyvissä kuvissa kehoittaen meitä nauttimaan siitä sen ollessa meitä lähellä tahi antaen meidän kaihota sitä, kun se on paennut. Näinä lumouksesta rikkaina hetkinä, tämän valoholvin alla, jonka pehmeät tunnut sulavat yhteen sisällisen tenhon kanssa, on vaikea vastustaa sydämensä ääntä, joka silloin puhuu harvinaisella voimalla, suru kaikkoaa, ilo hurmaa ja lamauttaa meitä. Illan loisto herättää eloon tunnustuksia ja rohkaisee niitä. Äänettömyys tulee vaarallisemmaksi kuin sanat, sen luodessa silmiin niiden heijastamien äärettömien toiveiden koko mahtivoiman. Puhuessa pienimmälläkin sanalla on vastustamaton voima. Eikö olekkin silloin kirkkautta äänessä, purppuraa katseissa? Eikö ole kuin olisi taivas meissä tahi me taivaassa? Kuitenkin puhuivat Vandenesse ja Julia, sillä pari päivää sitten antoi hän kutsua itseään tällä tuttavallisella nimellä samoinkuin itse kutsui häntä Charlesiksi. He puhuivat, mutta keskustelunsa yksinkertainen aine oli kaukana heistä, eivätkä he enää tietäneet mitä sanansa sisälsivät, he kuuntelivat ihastuneina niissä piileviä salaisia ajatuksia. Markisittaren käsi oli Charlesin kädessä ja hän jätti sen hänelle uskomatta sen olevan suosion.
He kumartuivat molemmat eteenpäin katsellakseen suurenmoista maisemaa, täynnä lunta, jäätä ja harmaita varjoja, jotka värittävät mielikuvituksellisten vuorien rinteitä, taulu täynnä räikeitä vastakohtia punertavine liekkineen ja mustine tuntuineen jotka koristavat taivaan verrattomalla, haihtuvalla runoudella, komeita äskensyntyneen auringon kapaloita, kaunis ruumisvuode, mihin se sammuu.
Samassa hipaisi Julian tukka Vandenessen poskea; tuntien tämän keveän kosketuksen vapisi hän ankarasti, Vandenesse vielä kovemmin, sillä molemmat olivat vähitellen tulleet siihen selittämättömään murrostilaan, jolloin lepo tekee mielet niin herkiksi, että pieninkin tapahtuma saa meidät vuodattamaan kyyneleitä ja panee surumielisyyden tulvehtimaan, jos sydän on alakuloisuuteen vaipunut, tahi painaa siihen kulumattomat jäljet, jos se on rakkauden tulitanssin pyörteissä. Julia puristi melkein tahtomattaan ystävänsä kättä. Tämä arka ilmehikäs puristus rohkaisi arkaa rakastajaa. Tämän hetken autuus ja tulevaisuuden toiveet, kaikki suli yhteen ainoaan tunteeseen, ensimäiseen hyväilyyn, siveään ja kainoon suuteloon, minkä rouva d'Aiglemont salli Charlesin painaa poskelleen. Juuri sentähden, että tämä suosio oli niin heikko, oli se mahtava ja vaarallinen. Molempain onnettomuudeksi ei siinä ollut teeskentelyä eikä vilppiä. Se oli kahden jalon sielun keskinäistä ymmärtämystä, sielun, joita eroitti kaikki, mitä kutsutaan laiksi, ja yhdisti kaikki, mikä on houkuttelevaa luonnossa. Tällä hetkellä astui kenraali d'Aiglemont sisään.
"Olemme saaneet uuden ministerin", sanoi hän. "Setänne on uuden kabinetin jäsen. Teillä on siis hyvin hyviä edellytyksiä päästä lähettilääksi, Vandenesse".
Charles ja Julia katsoivat punastuen toisiinsa. Tämä yhteinen kainouden tunne oli uusi side lisää. Heillä molemmilla oli sama ajatus, sama omantunnonvaiva, hirvittävä side, yhtä luja kahden rosvon välillä, jotka juuri ovat tappaneet ihmisen, kuin kahden rakastavaisen välillä, jotka ovat rikoksellisia suutelon perusteella. Täytyi vastata jotain markiisille.
"En tahdo jättää Pariisia", sanoi Charles de Vandenesse.
"Me kyllä tiedämme miks'ette", vastasi kenraali teeskennellen viekkautta, juurikuin olisi keksinyt salaisuuden. "Ette tahdo jättää setäänne, koska tahdotte tulla nimitetyksi hänen pääriarvonsa perijäksi."
Markisitar pakeni omaan huoneeseensa lausuen miehestänsä seuraavat hirmuiset sanat: