"Miksi et tullut sanomaan hyvästi minun hyvälle ystävälleni?"
Kun Helena näki veljensä kumartuvan rinteen yli, katsahti hän häneen mitä kauhistavimmin silmäyksin, minkä milloinkaan olin nähnyt syttyvän lapsen silmiin, töykäten häntä vihaisella liikkeellä. Charles luiskahti jyrkkää mäkeä alas, kolhiutui juuriin, jotka kiivaasti heittivät hänet takaisin muurin teräviä kiviä vastaan; löi otsansa niihin ja putosi sitten verisenä virran mutaiseen veteen. Laine loiskahti tuhansissa ruskeissa pisaroissa hänen vaalean päänsä ympäri. Kuulin pikkuraukan vihlovat huudot, mutta pian tukahtuivat ne mutaan, jonne hän hävisi kumeasti loksahtaen kuin sinne alas heitetty kivi. Salama ei ole nopeampi kuin hänen putoamisensa oli. Nousin kiireisesti ja riensin porraskäytävälle. Helena päästi kauhistuneena läpitunkevan huudon:
"Äiti, äiti!"
Äiti oli siellä minun vieressäni. Hän oli lentänyt kuin lintu. Mutta eivät äidin eivätkä minun silmäni voineet varmuudella huomata sitä paikkaa, jonne lapsi oli vajonnut. Musta vesi poreili laajalla pinnalla. Bièvres'in jokiuomassa tässä kohden on kymmenen jalan syvyydeltä mutaa. Lapsen täytyi kuolla siihen, oli mahdotonta pelastaa sitä. Tähän aikaan sunnuntaista oli kaikki siellä hiljaista. Bièvres'illa ei ole venettä eikä kalastajaa. En nähnyt seivästä, jolla olisi voinut mitata haisevaa vettä, enkä ihmisolentoa läheisyydessä. Miksi olenkaan niin ollen puhunut tästä surullisesta tapauksesta tahi kertonut tämän onnettomuuden salaisuutta? Helena oli ehkä kostanut isänsä puolesta. Siitä huolimatta vavahdin katsoessani äitiin. Mihin kauheaan kuulusteluun pakoittaakaan hänet miehensä, hänen ikuinen tuomarinsa. Ja hän kuletti mukanaan lahjomatonta todistajaa. Lapsuudella on kirkas otsa ja läpikuultava hipiä, valhe lapsen suussa on kuin liekki, joka saa itse katseenkin punastumaan. Onneton nainen ei ajatellut vielä sitä rangaistusta, joka odotti häntä kotona. Hän tarkasteli Bièvrea.
Sellainen tapaus aikaansaa kauheita vaikutuksia naisen elämässä, ja kas tässä yksi niitä mitä hirveimpiä kaikuja, jotka aina väliin häiritsivät Julian lemmenonnea.
Kaksi tahi kolme vuotta tämän jälkeen eräänä iltana istui eräs notario herra de Vandenessen luona, joka kantoi silloin surua isänsä jälkeen ja jolla oli perintöasiat järjestettävänä. Se ei ollut pikku notario de Sterne, vaan isokasvuinen ja lihava notario Pariisista, yksi niitä kunnianarvoisia miehiä, jotka tekevät tuhmuuksia kohtuudella, asettavat raskaasti jalkansa haavalle, jota eivät huomaa, ja sitten kysyvät, minkätähden toinen valittaa. Jos he sattumalta saavat tietää kuolettavan tuhmuutensa syyn, sanovat he: "Hyvänen aika, sitä en tiennyt!" Se oli sanalla sanoen rehellinen, tuhma notario, joka ei nähnyt koko elämässä muuta kuin "asiakirjoja". Vandenessella oli rouva d'Aiglemont vieraisilla. Kenraali sanoi päivällisen lopussa kiltisti hyvästi ja lähti molempain lastensa kanssa johonkin puiston varrella sijaitsevaan teatteriin, Ambigu-Comique'en tahi la Gaieté'hen. Vaikka melodraamat kiihoittavat tunteita, pidetään niitä Pariisissa lapsille sopivina, koska viattomuus aina voittaa niissä. Isä oli mennyt odottamatta jälkiruokaa, sillä tyttärensä ja poikansa olivat niin kiihkeästi kiusanneet häntä lähtemään teatteriin ennenkuin esirippu nostettaisiin.
Notario, tämä järkähtämätön notario, joka ei mitenkään voinut käsittää, miksi rouva d'Aiglemont lähetti lapsensa ja miehensä teatteriin menemättä itse mukaan, istui päivällisten jälkeen kuin kiinninaulattuna tuolillaan. Keskustelu oli viivyttänyt jälkiruuan nauttimista, ja palvelija vitkasteli tarjoomasta kahvia. Nämä onnettomuudet kuluttivat varmaankin kallisarvoista aikaa, saaden nuoren naisen tekemään useita kärsimättömiä liikkeitä; häntä olisi voinut verrata täysiveriseen hevoseen, joka seisoo tömistellen jalkojaan odottaessaan juoksuun pääsyä. Notario, joka ei ymmärtänyt hevosia enempää kuin naisiakaan, luuli yksinkertaisuudessaan markisittaren olevan vilkkaan ja iloisen naisen. Notario oli ihastunut saadessaan olla huomatun naisen ja kuuluisan valtiomiehen seurassa ja koetti olla sukkela. Hän luuli markisittaren teennäistä hymyilyä suosionosotukseksi, ikävystytti hänet perinpohjin ja jatkoi puheluaan väsymättömästi. Talon herra oli jo samoin kuin markisitarkin useita kertoja vastoin kohteliaisuuden sääntöjä vaiennut tilaisuuksissa, jolloin notario oli odottanut kiittävää vastausta; mutta näiden merkitsevien vaitiolojen aikana istui kirottu mies tähystellen tuleen ja tapaillen kaskuja. Valtiomies koetti silloin ottaa kellonsa avuksi. Lopuksi pani kaunis nainen hatun päähänsä lähteäksensä, mutta ei lähtenytkään. Notario ei kuullut eikä nähnyt, oli ihastunut itseensä ja luuli varmasti huvittavansa markisitarta niin, ettei tämä mitenkään voinut lähteä.
"Saan varmaankin tästä rouvasta asiatuttavan", ajatteli hän.
Markisitar seisoi ja veti sormikkaita käsiinsä, väänteli sormiansa ja katsoi vuoroin markiisi de Vandenesseä, joka oli yhtä kärsimätön kuin hän, ja vuoroin notariota, joka jatkoi sukkeluuksiansa.
Joka kerta kun tämä kunnon mies keskeytti puheensa, hengähtivät nuo kaksi kuin antaen merkkiä toisilleen: "Aikooko hän vihdoinkin lähteä!" Mutta eipä vaan. Se oli henkinen painajainen, joka vihdoin ärsytti vihaan molemmat rakastajat. Notario vaikutti heihin kuin käärme lintuihin pakoittaen heidät tekemään jotakin hullua. Äkkiä, notarion par'aikaa kertoessa kelvottomista keinoista, joiden avulla Tilbet, eräs siihen aikaan hyvin suosittu liikemies, oli hankkinut omaisuutensa ja joiden halpamaisuutta sukkela notario seikkaperäisesti kuvasi, kuuli valtiomies pöytäkellon lyövän yhdeksää. Hän huomasi notarionsa olevan auttamattoman tyhmeliinin, jonka hänen aivan yksinkertaisesti tuli lähettää tiehensä, ja keskeytti hänet päättävällä eleellä.