"Haluatteko hiilihangon, herra markiisi?" sanoi notario ojentaen sitä asioimistuttavalleen.
"En, mutta minun täytyy valitettavasti pyytää teitä lähtemään. Rouva d'Aiglemont lähtee noutamaan lapsiansa ja minulla on onni saada seurata häntä."
"Jo yhdeksän! Aika kuluu kuin lentäen rakastettavassa seurassa", sanoi notario, joka jo tunnin ajan oli saanut puhua kuuroille korville.
Hän haki hattunsa, sitten meni ja asettui uunin eteen, tukahutti vaivalla nikotuksen ja sanoi asioimistuttavalleen, huomaamatta ollenkaan markisittaren musertavia silmäyksiä:
"Siis päättäkäämme asia, herra markiisi! Asiat ennen kaikkea. Huomenna siis lähetämme veljellenne muistutuksen, että hän suorittaisi sitoumuksensa, sitten tehdään pesäluettelo ja sitten, totta tosiaan…"
Notario oli siihen määrin väärinkäsittänyt markiisin käskyt, että luetteli päinvastaisessa järjestyksessä tämän hänelle antamat tehtävät. Tämä väärinkäsitys oli liian arka, jotta Vandenesse tahtomattaankin ryhtyi oikaisemaan tuhman notarion ajatuksia, ja siitä seurasi keskustelu, joka vei jonkun aikaa.
"Ei", sanoi valtiomies nuoren naisen tekemän merkin huomattuaan, "te saatte pääni pyörälle, tulkaa takaisin huomenna kello kymmenen, yhdessä asianajajani kanssa."
"Mutta minun täytyy huomauttaa teille, herra markiisi, ettei ole varmaa, saammeko tavata herra Desroches'ia huomenna, ja jollei muistutus ole laadittu huomenna ennen kello kahtatoista, menee aika umpeen, ja…"
Juuri nyt ajoivat vaunut pihalle, ja niiden ratinan kuultuaan käänsi naisraukka päänsä salatakseen kyyneleensä, jotka tulivat hänelle silmiin. Markiisi soitti antaaksensa sanoa ei olevansa kotona, mutta kenraali, joka odottamatta palasi Gaieté-teatterista, astui sisään ennen kamaripalvelijaa taluttaen toisella kädellään tytärtänsä, jonka silmät olivat aivan punaiset, ja toisella pikku poikaansa, joka näytti vihaiselta ja kiukkuiselta.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi markisitar mieheltään.