"Teidän armonne pitäisi olla hyvä ja antaa hänelle anteeksi", sanoi notario, "olin rohkea, kysyäkseni häneltä, mutta en aavistanut, kuinka vakavasti…"
"Hänen ei olisi pitänyt vastata", sanoi isä katsoen kylmäkiskoisesti poikaansa.
Syy, miksi lapset ja isä olivat palanneet niin aikasin, kävi siten selväksi valtiomiehelle ja markisittarelle. Äiti katsoi tytärtään, huomasi tämän itkevän, nousi ja meni hänen luokseen, mutta kasvonsa vääntyivät kiivaasti ja ilmaisten ankaruutta, jota mikään ei voinut hillitä.
"Jo riittää, Helena", sanoi hän, "mene viereiseen huoneeseen ja kuivaa kyyneleesi!"
"Mitä on hän sitten tehnyt, pikkuraukka?" sanoi notario tahtoen lauhduttaa sekä äidin vihaa että tyttären surua. "Hän on niin kaunis, että hänen täytyy olla kilteimmän lapsen maailmassa: olen varma, rouva markisitar, ettei hän milloinkaan tuota teille muuta kuin iloa. Eikö totta, pikku ystäväni?"
Helena katsoi vavisten äitiinsä, kuivasi kyyneleensä, koetti näyttää tyyneltä ja meni viereiseen huoneeseen.
"Ja varmastikin", jatkoi notario hämilleen joutumatta, "olette te liian hyvä äiti, rouva markisitar, ett'ette pitäisi yhtäpaljon molemmista lapsistanne. Te olette sitä paitsi liian kunniallinen antaaksenne jommalle kummalle heistä etusijan sillä ikävällä tavalla, josta etupäässä me notariot, saamme nähdä niin surullisia seurauksia. Yhteiskunta kulkee meidän käsiemme läpi. Me saamme myös nähdä sen intohimot niiden hirveimmässä muodossa, niin, oman edun. Milloin näemme äidin, joka tahtoo tehdä miehensä lapset perinnöttömiksi niiden lasten hyväksi, joista pitää enemmän, milloin taas miehen, joka tahtoo antaa omaisuuden sille lapselle, joka on ansainnut äidin vihan. Ja silloin syntyy riitoja ja tuskaa ja asiakirjoja ja vastatodistuksia ja valemyyntejä ja sukuperintöjä, niin, hirveätä kurjuutta, sanalla sanoen, hirveätä! On isiä, jotka kuluttavat elämänsä lastensa perinnön hävittämiseen varastamalla vaimonsa omaisuutta… Niin, varastamalla, se on juuri sopiva sana. Me puhumme näytelmistä: vakuutan teille, että jos me saisimme puhua, mitä monetkin lahjoitukset ovat, voisivat kirjailijamme kirjoittaa kauheita murhenäytelmiä porvarillisesta elämästä. En tiedä, mitä mahtivoimaa naiset käyttävät saadakseen tahtonsa perille, sillä vaikkei se siltä näytä ja vaikka he ovat heikompia, niin he kuitenkin aina hallitsevat. Mutta minua he eivät petä. Minä arvaan aina syyn tuohon erikoiseen rakkauteen jotakuta kohtaan lapsista, vaikka ihmiset niin kohteliaasti sanovat sitä selittämättömäksi! Mutta miehet eivät sitä milloinkaan aavista, se tunnustus pitää heille antaa. Te ehkä sanotte, että on…"
Helena oli yhdessä isänsä kanssa tullut takaisin salonkiin. Hän kuunteli tarkkaavaisesti notariota ja ymmärsi hänet niin hyvin, että silmäsi äitiänsä pelästyneenä, sillä lapsen koko vaistolla tunsi hän, että tämä puhe kaksinkerroin lisäisi häntä painostavaa ankaruutta. Markisitar kalpeni ja eleellä osoitti Vandenesselle miestänsä, joka miettiväisenä katseli alas mattoon. Mutta nyt ei valtiomies, huolimatta maailmantavoistaan, voinut enää hillitä itseänsä, vaan silmäsi salamoivin katsein notariota.
"Tulkaa tänne!" sanoi hän mennen reippaasti salongin viereiseen huoneeseen.
Notario seurasi häntä vavisten ja lopettamatta lausetta, jota juuri oli sanomassa.