Markisitar tunsi itsensä loukatuksi ja harmistuneeksi siitä tavasta, millä miehensä pakoitti hänet olemaan vaiti. Kenraali otti vesikarahvin ja lasin, ja lähti ylös huoneeseen, missä vieras oli. Siellä näki hän vieraan seisovan lähellä uunia seinää vastaan nojautuneena, paljain päin. Hattunsa oli hän heittänyt tuolille. Vieras ei varmaankaan odottanut tulevansa nähdyksi niin kirkkaassa valossa. Hän rypisti otsaansa ja kasvonsa saivat jännitetyn ilmeen, silmänsä kohdatessa kenraalin läpitunkevan katseen. Mutta pian lauhtuivat hänen piirteensä ja lempein ilmein kiitti hän suojelijaansa. Kun tämä oli asettanut lasin ja karahvin kamiinin reunalle, keskeytti vieras äänettömyyden samalla kun vielä kerran silmäsi kenraalia hehkuvine katseineen.
"Herrani", sanoi hän lempeällä äänellä, jossa ei enää ollut noita entisiä suonenvedontapaisia kurkkuääniä, mutta joka vielä siitä huolimatta ilmaisi sisällistä vavistusta, "te saatatte pitää minua hyvin kummallisena. Antakaa anteeksi oikku, joka on välttämätön! Jos te jäätte tänne, niin pyydän, ettette minun juodessani katso minuun."
Harmistuneena täytyessään aina totella tätä miestä, joka ei miellyttänyt häntä, kääntyi kenraali nopeasti poispäin. Vieras veti taskustaan valkean nenäliinan, kääri sen oikean kätensä ympärille, otti sitten karahvin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Ajattelematta rikkovansa äänetöntä valaansa, katsoi markiisi koneellisesti peiliin, ja kun hän molempien peilien aseman vuoksi kokonaan saattoi nähdä tuntemattoman, huomasi hän, että nenäliina heti punertui, kun se kosketti vieraan käsiä, jotka olivat aivan veriset.
"Ah, te olette katsonut minuun!" huudahti mies juotuaan ja taas kääriydyttyään viittaansa, ja katsoi kenraalia epäluuloisesti. "Minä olen hukassa, he tulevat, he ovat täällä!"
"Minä en kuule mitään", sanoi markiisi.
"Teillä ei ole syytä kuunnella sellaisella jännityksellä kuin minä."
"Oletteko sitten tapellut kaksintaistelussa, koska olette tällä tavoin veren tahrima!" kysyi kenraali hyvin liikutettuna, saadessaan nähdä, mitä väriä olivat ne isot tahrat, jotka peittivät vieraan pukua.
"Niin, kaksintaistelussa, tehän sanotte sen", vastasi vieras katkerasti hymyillen.
Samassa kuului etäältä useiden hevosten laukkaamista; mutta tämä töminä oli heikkoa kuin ensimäinen aamusarastus. Kenraalin tottunut korva tunsi kuitenkin rykmenttihevosten hyvin harjoitetun tahdin.
"Santarmeja", sanoi hän.