Tuntematon painoi jo hänen sydäntään kuin painajainen, mutta antamansa valan sitomana johti hän häntä käytävien läpi ylös portaita kotiinsa, päästäen hänet erääseen isoon huoneeseen toisessa kerroksessa aivan salongin yläpuolella. Tätä asumatonta huonetta käytettiin talvisin kuivaushuoneena, se ei ollut missään yhteydessä toisten huoneiden kanssa eikä siellä ollut muuta koristetta koko neljällä kellastuneella seinällä kuin vanha peili, jonka entinen omistaja oli jättänyt kamiinin otsikolle, ja toinen iso peili, jolle ei muutettaessa oltu saatu tilaa, ja joka oli ripustettu vastapäiselle seinälle. Tämän ison ullakkohuoneen lattiaa ei koskaan oltu lakaistu, ilma siellä oli jääkylmä, ja kaksi vanhaa rikkinäistä tuolia olivat ainoina huonekaluina. Asetettuaan lyhdyn kamiinin otsikolle sanoi kenraali:
"Turvallisuutenne vaatii teitä pitämään tätä kurjaa ullakkokamaria suojapaikkananne. Ja koska olen sitoutunut säilyttämään salaisuutenne, sallinette minun sulkea teidät tänne."
Muukalainen taivutti päätään suostumuksen merkiksi.
"Olen pyytänyt ainoastaan turvapaikkaa, teidän sanaanne ja vettä", sanoi hän.
"Minä tuon teille vettä", vastasi markiisi, sulki huolellisesti oven ja lähti hapuilemaan salonkia kohti ottaakseen kynttilän ja mennäkseen itse hakemaan vettä kyökistä.
"No? Mitä nyt?" kysyi markisitar kiihkeästi mieheltään.
"Ei mitään, ystäväni!" vastasi tämä kylmäkiskoisesti.
"Mutta me kuulimme aivan selvästi, että sinä saatoit jotakuta sinne ylös…"
"Helena", vastasi kenraali katsoen tyttäreensä, joka kohotti päätään häntä kohti, "ajattele, että isäsi kunnia riippuu sinun vaiteliaisuudestasi. Sinä et ole kuullut mitään."
Nuori tyttö vastasi nyökäyttämällä myöntävästi päätänsä.