"Ystäväni", sanoi luutnantti hänelle, "malttakaa mielenne! Jos punanen nauhanne onkin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen meidän kapteeniimme, en ainakaan minä missään tapauksessa aio välittää siitä… Me kyllä vielä puhummekin keskenämme vähän ajan perästä."
Samassa ilmoitti kenraalille kumea kolina, mihin ei pienintäkään valitusta sekoittunut, että urhoollinen Gomez oli kuollut kuin merimies ainakin.
"Omaisuuteni tahi kuolema!" huusi hän kauhean vihan vimmassa.
"Ah, te olette järkevä!" vastasi merirosvo ivallisesti. "Voitte olla aivan varma saavanne jotain meiltä…"
Luutnantin annettua merkin, tarttui kaksi matruusia kenraaliin sitoakseen tämän jalat. Mutta hän lyödä läimäytti heitä odottamattoman rohkeana, veti äkkiarvaamatta, pikaisella liikkeellä, luutnantin sivulta miekan ja alkoi heiluttaa sitä notkeasti kuin vanha ratsuväenkenraali ainakin, joka osaa ammattinsa.
"Ah, te senkin rosvot! Ette heitäkään Napoleonin vanhaa soturia veteen kuin simpukkaa!"
Pistoolin laukaus, joka melkein hipaisi uppiniskaista ranskalaista, veti pariisilaisen huomion puoleensa hänen ollessaan taklingin, jonka oli käskenyt ottaa "Saint Ferdinandista", siirtämishommia valvomassa. Hän tuli aivan tyynesti, tarttui rohkeaan kenraaliin takaapäin, nosti hänet nopeasti ylös, kantoi laivan laidalle ja aikoi heittää mereen kuin kuluneen pyöröpuun. Samassa hetkessä huomasi kenraali tyttärensä viettelijän hurjat silmät. Isä ja vävy tunsivat äkkiä toisensa. Ikäänkuin ei kenraali painaisi vähääkään, muutti kapteeni liikkeensä suunnan, ja sen sijaan, että olisi heittänyt mereen, laski hänet maston viereen. Mutinaa kuului kannelta, mutta merirosvo loi silmäyksen väkeensä ja silmänräpäyksessä syntyi mitä syvin hiljaisuus.
"Tämä on Helenan isä", sanoi kapteeni selvällä ja lujalla äänellä. "Voi sitä, joka ei kunnioita häntä!"
Iloinen eläköön-huuto raikui suostumukseksi kohoten taivasta kohti kuin kirkkorukous, kuin Te Deum'in ensimäiset säveleet. Laivapojat heilauttelivat itseään taklauksella, matruusit heittivät lakkinsa ilmaan, tykkimiehet polkivat jalkojaan, kaikki liikkuivat, kirkuivat, vihelsivät, kirosivat. Tämä kiihkoisa ilonpurkaus teki kenraalin synkäksi ja levottomaksi. Hän luuli tämän tunteen johtuvan jostakin kauheasta salaisuudesta, ja ensimäinen huutonsa, saatuaan takaisin puhelukykynsä, oli: "Tyttäreni! Missä on tyttäreni!" Merirosvo loi kenraaliin muutaman niistä syvistä silmäyksistä, jotka aina, tietämättä miksi, saivat rohkeimmankin sielun hämmennykseen. Tämä teki hänet mykäksi, matruusien suureksi mielihyväksi, jotka mielellään näkivät johtajansa käyttävän valtaansa kaikkien ihmisolentojen yli. Hän seurasi kenraalia portaille, antoi hänen astua niitä alas, vei hänet muutaman kajuutan ovelle, avasi sen nopeasti ja sanoi:
"Täällä hän on!"