"Onnellinen?" huudahti kenraali säpsähtäen kummastuksesta.
"Niin, isäni", jatkoi hän, tarttuen kenraalin käsiin, suudellen niitä ja painaen niitä vapisevaa rintaansa vasten samalla kun tätä hyväilyä seurasi ilme, jonka hänen ilosta säteilevät silmänsä tekivät vielä merkitsevämmäksi.
"Miten tämä on selitettävissä?" kysyi kenraali kiihkeänä oppiakseen tuntemaan tyttärensä viettämää elämää ja unohtaen kaikki näiden onnesta säteilevien kasvojen edessä.
"Kuulkaa, isäni", vastasi hän, "rakastajani, puolisoni, palvelijani, hallitsijani on mies, jonka sielu on yhtä avara kuin tämä ääretön meri, yhtä rikas hellyydestä kuin taivas, kuin Jumala! Seitsemän vuoden kuluessa ei hän ole kertaakaan yhdelläkään sanalla, liikkeellä tai ajatuksella häirinnyt puheittensa, hyväilyjensä ja rakkautensa pyhää sopusointua."
"Hän ei ole milloinkaan katsonut minuun ilman ystävällistä hymyä huulillaan ja ilonvälähdystä silmissään. Tuolla ylhäällä jyrisee hänen kaikuva äänensä usein läpi myrskyn jylinän ja taistelun pauhinan, mutta täällä on se lempeä ja sointuva kuin Rossinin musiikki, josta myöskin saan täällä nauttia. Kaikkea, mitä naisen oikku voi ajatella, saan minä. Vieläpä toisinaan yli kaikkien toivomuksienikin. Minä hallitsen merta ja minua totellaan kuin kuningatarta. — Oh, onnellinen", keskeytti hän oman puheensa, "onnellinen ei ole sana, jolla voisi ilmaista minun onneani. Minulla on kaikkien naisten paras osa! Tuntea rakkautta, ääretöntä uskollisuutta rakastamaani miestä kohtaan ja kohdata hänen sydämessään rajatonta vastarakkautta, johon naisen sielu uppoo, ja tämä ainiaaksi — sanokaa onko tämä vain onnea? Olen elänyt jo tuhat elämää. Täällä olen minä yksin, täällä hallitsen minä. Ei yksikään minun sukupuoltani oleva olento ole milloinkaan laskenut jalkaansa meidän ylpeälle laivallemme, missä Viktor aina on vain pari askelta minusta. Hän ei voi poistua etäämmälle minusta kuin laivan perältä keulaan", lisäsi hän veitikkamaisesti. "Seitsemän vuotta! Rakkaus, joka seitsemän vuotta on kestänyt tätä ikuista iloa, tätä koetusta joka hetki, onko se rakkautta? Ei, ei, se on jotakin enemmän kuin kaikki mitä tunnen elämässä… Ihmiskielessä ei ole sanaa, joka voisi tulkita niin taivaallista onnea!"
Kyynelvirta syöksyi hänen palavista silmistään. Hänen kaikki neljä lastansa päästivät valitushuudon ja juoksivat hänen luoksensa kuin kananpoikaset emänsä luo. Vanhin alkoi lyödä kenraalia katsoen häntä uhkaavin silmäyksin.
"Abel", sanoi Helena, "enkelini, minähän itken ilosta."
Äiti otti pojan polvilleen, lapsi hyväili häntä luottavasti ja kiersi käsivartensa hänen majesteetillisen kaulansa ympäri, niinkuin leijonanpoikanen, joka tahtoo leikitellä emänsä kanssa.
"Eikö sinun ole sitten milloinkaan ikävä?" puhkesi kenraali sanomaan hämmästyneenä tyttärensä kiihkeistä vastauksista.
"On", vastasi tämä, "silloin kun käymme maihin, ja kuitenkaan en milloinkaan jätä miestäni."