"Mutta sinähän pidit juhlista, tanssiaisista, musiikista?"
"Musiikkia, sitä on hänen äänensä; minun juhlani, niitä ovat koristukset, joita keksin hänen tähtensä. Kun jokin puku miellyttää häntä, eikö ole silloin kuin koko maailma ihailisi minua? Ainoastaan senvuoksi en heitä pois näitä timantteja, näitä jalokivisiä kaulanauhoja ja otsaripoja, rikkauksia ja kukkia, näitä taiteen mestariteoksia, joita hän tuhlaamalla lahjoittelee minulle, sanoen tavallisesti: Helena, koska sinä et voi mennä maailmaan, tahdon minä, että maailma tulee sinun luoksesi."
"Mutta onhan laivassa miehiä, julkeita, hirvittäviä miehiä, joiden intohimot…"
"Minä ymmärrän teitä, isäni", sanoi hän hymyillen. "Rauhoittukaa! Keisarinnaa ei ole milloinkaan ympäröinyt suurempi hienotunteisuus kuin se, mitä tuhlataan minulle. Nämä ihmiset ovat taikauskoisia, he luulevat, että minä olen laivan suojelushenki, heidän urotöittensä, heidän voittojensa suojelija. Mutta hän, mieheni, on heidän jumalansa! Eräänä päivänä, yhden ainoan kerran, eräs matruusi rikkoi kunnioituksen … sanoilla", lisäsi hän nauraen. "Ennenkuin Viktor oli saanut tietää sen, oli miehistö heittänyt hänet mereen, huolimatta siitä, että minä annoin hänelle anteeksi. He rakastavat minua kuin hyvää enkeliään, minä hoidan heitä kun he ovat sairaita, ja minulla on ollut onni pelastaa pari heistä kuolemasta valvomalla heidän vuoteensa ääressä naisellisella kärsivällisyydellä. Nämä ihmisparat ovat samalla jättiläisiä ja lapsia."
"Entäs heidän taistelujensa aikana?"
"Olen tottunut siihen", vastasi hän. "Minua peloitti vain ensimäisellä kerralla… Nyt on sieluni tottunut vaaroihin, vieläpä … olenhan teidän tyttärenne", sanoi hän, "pidän niistä."
"Entäs jos hän saisi surmansa?"
"Silloin minäkin kuolisin."
"Entäs lapsesi?"
"He ovat valtameren ja vaarojen lapsia, viettävät vanhempainsa elämää… Meidän olemuksemme on yhtä, sitä ei voi jakaa erilleen. Me vietämme kaikki samaa elämää, olemme kaikki merkityt samalle elämänkirjan sivulle, sama alus kulettaa meitä, ja me tiedämme sen."