"Sinä rakastat häntä siis niin korkeasti, että pidät häntä kaikkea muuta parempana?"
"Kaikkea muuta parempana", toisti Helena. "Mutta älkäämme tutkiko tätä salaisuutta! Katsokaa tätä armasta lasta, se on myös hän!"
Ja hän painoi Abelia kiivaasti poveansa vastaan, suuteli tulisesti hänen käsiänsä ja tukkaansa…
"Mutta", huudahti kenraali, "minä en voisi unohtaa, että hän on heittänyt yhdeksän ihmistä mereen!"
"Se oli varmaankin välttämätöntä", vastasi Helena, "sillä hän on inhimillinen ja jalomielinen. Hän vuodattaa ainoastaan sen verran verta kuin on tarpeellista tämän hänen suojelemansa pikkumaailman ja puolustamansa pyhän asian säilymiseksi ja eduksi. Puhukaa hänen kanssansa siitä, mitä pidätte pahana, ja saatte nähdä, että hän saa teidät muuttamaan mielipiteenne."
"Entäs hänen rikoksensa?" sanoi kenraali ikäänkuin olisi puhunut itsekseen.
"No", vastasi Helena kylmästi ja arvokkaasti, "entäpäs se olisikin hyve, ehk'ei inhimillinen oikeus voinut kostaa hänen puolestansa?"
"Kostaa omasta puolestaan?" puhkesi kenraali sanomaan.
"Ja mitä sitten on helvetti", kysyi Helena, "ellei ikuista kostoa muutamien jonakin päivänä tekemiemme harha-askeleiden vuoksi?"
"Ah, sinä olet hukassa! Hän on lumonnut ja turmellut sinut. Sinä hourit."