"Viipykää täällä päivä, isäni, ja jos tahdotte kuulla ja katsella häntä, olette tekin rakastava häntä."
"Helena", sanoi kenraali vakavasti, "olemme vain parin penikulman päässä Ranskasta…"
Helena säpsähti, katsoi ulos ikkunasta ja näytti merta, joka vieritteli vihreänkimaltelevien laineittensa äärettömiä ulapoita.
"Tämä on minun maani", vastasi hän osoittaen jalkansa kärjellä mattoa.
"Mutta etkö halua tulla tervehtimään äitiäsi, sisartasi, veljiäsi?"
"Voi, kyllä", vastasi hän kyynelistä vapisevalla äänellä, "jos hän tahtoo sitä, ja jos hän tulee mukaan."
"Siis sinulla ei ole enää mitään, Helena", sanoi hän ankarasti, "ei omaisia eikä isänmaata?…"
"Minä olen hänen vaimonsa", vastasi Helena ylpeästi ja jalolla äänellä. — "Tällä hetkellä nautin seitsemän vuoden perästä ensimäistä onnea, joka ei tule hänen kauttansa", lisäsi hän, tarttuen isänsä käteen ja suudellen sitä, "ja tämä on ensimäinen nuhde, minkä olen kuullut."
"Entäs omatuntosi?"
"Omatuntoniko? Hän on omatuntoni!" Helena säpsähti ankarasti.