"Hän tulee tänne", sanoi hän. "Taistelun tuoksinastakin voin eroittaa hänen askeleensa kannelta."
Ja äkkiä alkoivat poskensa punottaa, kasvonsa loistaa, silmänsä säihkyä ja hipiänsä tuli raukean kalpeaksi… Jokainen lihas hänessä, hänen siniset suonensa, vieno puistatus, joka kävi läpi koko hänen ruumiinsa, osoittivat onnea ja rakkautta. Tämä syvän liikutuksen merkki kävi kenraalin sydämelle. Hetken kuluttua astuikin merirosvo sisään, istuutui nojatuoliin, otti syliinsä vanhimman poikansa ja alkoi leikkiä hänen kanssaan. Hiljaisuus vallitsi hetkisen, sillä ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin mielikuvituksellisen unen valtaamana, tarkasteli kenraali tätä komeata kajuttaa, joka muistutti myrskypääskysen pesää. Tässä oli tämä perhe seitsemän vuotta keinunut valtameren aalloilla, taivaan ja veden välillä, luottaen mieheen, joka johti sitä taistelujen ja vaarojen läpi niinkuin perheen päämies johtaa perhettänsä yhteiskunnan vaarojen keskitse… Hän katsoi ihaillen tytärtänsä. Satumainen meren jumalattaren kuva oli hän, säteillen kauneutta ja rikas onnesta. Hänen sielunsa aarteet, silmiensä salamat ja olemuksensa kuvaamaton runollisuus voittivat loistossa kaikki häntä ympäröivät kalleudet.
Kaikessa tässä oli jotakin outoa, joka vaikutti kenraaliin valtavasti, jotakin ylevää intohimossa ja ajatuksessa, joka hämmensi hänen tavalliset ajatuksensa. Yhteiskunnan kylmät ja ahtaat käsitykset kuolivat tämän taulun edessä. Vanha soturi tunsi kaiken tämän ja ymmärsi myös, ettei tyttärensä milloinkaan luopuisi tästä vapaasta elämästä, joka oli niin rikas vastakohdista ja täynnä niin todellista rakkautta, ja ett'ei hän, joka jo oli maistanut vaaraa sitä kauhistumatta, enää voisi palata pikkumaisen ja ahtaan maailman pikkutapahtumiin.
"Häiritsenkö teitä?" kysyi merirosvo rikkoen hiljaisuuden ja katsoen vaimoonsa.
"Ette", vastasi kenraali, "Helena on sanonut minulle kaikki. Näen, että hän on hukassa meiltä…"
"Ei", jatkoi merirosvo vilkkaasti. "Vielä muutamia vuosia, ja kanneaika on umpeen kulunut. Silloin voin palata Ranskaan. Kun omatunto on puhdas, ja kun mies, rikottuaan teidän yhteiskuntanne lakeja, on totellut…"
Hän vaikeni. Hän oli liian ylpeä puolustautuakseen.
"Ja kuinka on mahdollista", kysyi kenraali, "ettei teillä ole omantunnonvaivoja niiden uusien murhien takia, jotka tapahtuivat silmieni edessä?"
"Meillä ei ollut ruokavaroja", vastasi merirosvo tyyneesti.
"Mutta jos olisitte vieneet nämä miehet maihin…"