Hän otti kourallisen timantteja, kaulanauhoja, jalokiviä, kääri ne kasimirihuiviin ja ojensi ujosti isälleen.
"Ja mitä sanon heille sinulta", kysyi tämä näyttäen hämmästyneeltä sen epäröimisen johdosta, mitä tyttärensä osoitti ollessaan lausumaisillaan äiti-sanaa.
"Oh, voitteko epäillä rakkauttani? Rukoilen joka päivä heidän onnensa puolesta."
"Helena", jatkoi isä katsoen häntä pitkään, "enkö koskaan enää saa nähdä sinua? Enkö sitten koskaan saa tietää pakosi syytä?"
"Se ei ole vain minun salaisuuteni", sanoi Helena vakavasti. "Kenties saan kerran oikeuden sanoa sen teille, kenties en saakaan milloinkaan. Olen kymmenen vuotta kärsinyt kuulumattomia tuskia…"
Hän ei jatkanut, ojensi vain isälleen lahjat, jotka tahtoi lähettää omaisilleen. Kenraali, joka sodan seikkailuissa oli saanut jotenkin väljät käsitteet, mitä saaliiseen tuli, vastaanotti tyttärensä tarjoomat lahjat mielihyvällä ajatellen, että niin puhtaan ja ylevän sielun, kuin Helenan, vaikutuksen alaisena, pysyi pariisilainen kapteeni rehellisenä miehenä sotimalla espanjalaisiakin vastaan. Hänen intohimonsa urhoollisiin miehiin valtasi hänet nytkin. Hänen mielestään olisi ollut naurettavaa esiintyä ylhäisesti ja sentähden puristi hän voimakkaasti merirosvon kättä, syleili Helenaa, vanhinta tytärtään, sotilaalle ominaisella sydämellisyydellä, antaen kyynelpisaran valua näille kasvoille, joiden ylpeys, joiden miehuullinen ilme niin monta kertaa oli hymyillyt hänelle. Merimies oli syvästi liikutettu ja ojensi lapsensa kenraalia kohti, jotta tämä siunaisi heitä. Lopuksi sanoivat he kaikki viimeiset hyvästit toisilleen pitkällä, hellällä katseella.
"Olkaa aina onnellisia!" huudahti äidinisä rientäen ylös kannelle.
Merellä näki kenraali omituisen näytelmän. "Saint-Ferdinand" oli määrätty liekkien saaliiksi ja paloi kuin suunnaton olkikasa. Poratessaan espanjalaista laivaa upoksiin, löysivät matruusit sieltä rommilastin, juoma, jota heillä oli yllin kyllin "Othellossa." He huvittelivat sentähden sytyttämällä suunnattoman punssimaljan keskelle merta. Tämän huvituksen saattoi kyllä antaa anteeksi näille miehille, jotka yksitoikkoisen merielämänsä vuoksi saivat helposti halun tarttua kaikkiin tilaisuuksiin tehdäkseen elämänsä vaihtelevammaksi. Kenraali laskeutuessaan "Saint-Ferdinand'in" purjeveneeseen, jota kuusi vahvaa matruusia souti, jakoi tahtomattaan huomionsa palavan "Saint-Ferdinand'in" ja tyttärensä kesken, joka seisoi merirosvoon nojaten laivan perällä. Niin monen muiston valtaamana ja nähdessään Helenan liehuvan hameen, kevyen kuin purje, nähdessään nämä jalot ja kauniit kasvot, kylläksi kunnioitusta herättävät hallitakseen kaikkea, yksinpä valtamertakin, unohti hän sotilaan keveällä mielellä, keinuvansa urhoollisen Gomez'in haudalla. Hänen yläpuolellansa leijaili mahtava savupatsas ruskeana pilvenä. Auringonsäteet, jotka siellä täällä tunkeutuivat sen läpi, loivat mielikuvituksellisen kimalluksen siihen. Se oli toinen taivas, tumma holvi, jonka alla loisti eräänlaisia valokruunuja ja yllä levisi taivaan muuttumaton sini, näyttäen tuhatta vertaa kauniimmalta tämän häipyvän vastakohdan vuoksi. Savun harvinaiset vivahdukset, milloin keltaiset, vaaleat, kumottavat, punaiset ja mustat, paksut sumut verhosivat laivan, joka räiskähteli, ratisi ja narisi. Liekit sähisivät, nuoleskelivat touveja ja taklausta ja lensivät ympäri laivaa, niinkuin väkijoukko kiitää kaupungin katuja. Raunioista kohosi sinisiä liekkejä, jotka liehuivat kuin olisi meren haltija ollut hämmentämässä tätä roihuavaa nestettä, kuten ylioppilas juhlassa iloisena sekoittaa tulista maljaa. Mutta aurinko, jonka valo oli voimakkaampi ja joka oli mustasukkainen tälle julkealle paisteelle, salli tuskin palon ruskon eroittua kirkkaitten säteittensä joukosta. Kuin verkko, kuin harso leijaili se keskellä tulimerta. "Othello" pakeni sieltä minkä tuulelta kerkesi tässä uudessa suunnassaan, kallistelihe milloin toiselle milloin toiselle kyljelleen kuin ilmassa liitelevä paperileija. Ylpeä priki kulki täysin purjein eteläänpäin. Milloin häämöitti se kenraalin silmiin, milloin katosi korkean savupatsaan taakse, joka loi haaveellisen varjon veteen, milloin taas näyttäytyi, miellyttävästi kohoutuen ja jälleen häviten. Joka kerta kun Helena saattoi nähdä isänsä, vilkutti hän hänelle nenäliinaansa tervehdykseksi. Hetken perästä upposi "Saint-Ferdinand" jättäen jälkeensä poreilun, jonka valtameren laineet pian tasoittivat jäljettömiin. Koko tästä kohtauksesta ei ollut muuta jälellä kuin tuulen ajelema pilvi. "Othello" oli kaukana poissa, purjevene lähestyi rantaa, pilvi uiskenteli tämän heikon aluksen ja prikin väliä. Viimeisen kerran näki kenraali tyttärensä tämän vyöryvän savupilven repeämän kautta. Profeetallinen näky! Valkea nenäliina ja hänen hameensa kuvastuivat tätä tummaa taustaa vastaan. Viheriän veden ja sinisen taivaan välillä ei voinut edes eroittaa prikiä. Helena ei ollut muuta kuin näkymätön pilkku, siro, kangastava viiva, taivaan enkeli, ajatus, muisto.
Hankittuaan uudelleen itselleen omaisuuden, kuoli markiisi uupuneena ja ylen rasittuneena. Muutamia kuukausia hänen kuolemansa jälkeen v. 1833, oli markisitar pakotettu seuraamaan Moïnaa muutamaan kylpypaikkaan Pyreneille. Oikullinen nuori tyttö tahtoi nähdä nämä kauniit vuoret. Paluumatkalla tapahtui seuraava kauhea kohtaus:
"Jumalani, äiti", sanoi Moïna, "kuinka väärin teimme, ett'emme viipyneet vielä paria päivää vuorilla! Siellä oli paljon parempi kuin täällä. Oletteko kuullut, kuinka tuo sietämätön lapsi lakkaamatta valittaa ja tämän naisraukan soperrusta. Hän puhuu varmaan jotakin murretta, sillä en ole voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan. Mitä väkeä me olemme mahtaneet saadakaan naapureiksemme? Viime yö oli kauhein mitä ikinä olen viettänyt."