"En ole kuullut mitään", vastasi markisitar, "mutta, rakas lapsi, puhun emännän kanssa ja vuokraan viereisen huoneen, niin saamme olla yksin tässä kerroksessa ja pääsemme kuulemasta melua. Miten voit tänään? Oletko väsynyt?"
Näitä sanoja lausuessaan nousi hän ja meni Moïnan vuoteen luo.
"No, kuinka on laitasi?" sanoi hän etsien tyttärensä kättä.
"Oh, anna minun olla, äiti", vastasi Moïna, "sinä olet kylmä."
Näin sanoessaan kipertyi nuori tyttö nurpeana päänaluselleen, mutta näytti samalla niin sievältä, että äidin olisi ollut vaikea loukkaantua. Samassa kuului viereisestä huoneesta valitus, jonka lempeä ja pitkäveteinen ääni saattoi särkeä naisen sydämen.
"Mutta jos olet kuunnellut tätä koko yön, miks'et ole silloin herättänyt minua? Me olisimme…"
Syvempi voivotus kuin äskeinen keskeytti markisittaren puheen, ja hän huudahti:
"Siellä on joku kuolemaisillaan."
Hän lähti kiireesti ulos.
"Käske tänne Paulina!" huusi Moïna. "Tahdon nousta ylös."