Suuren maailman keskusteluihin pujahtaa kuitenkin niin paljon erehdyksiä, siellä tehdään ajattelemattomuudesta niin paljon todellista pahaa, että tapojen kuvaajan täytyy viisaasti punnita ne väitteet, joita joukko pintapuolisia ihmisiä ajattelemattomasi esiintuo. Mutta kenties ei milloinkaan tule sanoa, kuka on oikeassa, äitikö vai lapsi. Näiden molempain sydämien välillä on vain yksi, joka voi olla tuomarina. Tämä tuomari on Jumala! Jumala, joka usein panee kostonsa perheen helmaan ja ikuisesti käyttää aseenaan lapsia äitejä vastaan, isiä poikia, kansoja kuninkaita, ruhtinaita kansakuntia vastaan, kaikkea kaikkia vastaan, korvaa siveellisessä maailmassa tunteet tunteilla, niinkuin nuoret lehdet työntävät keväällä vanhat pois toimien horjumattoman lain perusteella, edessään päämäärä, jonka hän yksin tuntee. Epäilemättä kulkee kaikki hänen helmaansa, tahi oikeammin palaa sinne.
Nämä uskonnolliset ajatukset, niin luonnolliset vanhojen ihmisten sydämissä, liikkuivat hajanaisina rouva d'Aiglemontin sielussa. Ne elivät siellä puoleksi valaisevina, milloin maahan painuneina, milloin täysin puhjenneina niinkuin myrskyn sinne tänne häilyttämät kukkaset. Hän oli istuutunut sinne väsyneenä, uupuneena pitkästä mietiskelystä, haaveilusta, jolloin koko elämämme kohoo ja avautuu silmiemme eteen kun me aavistamme kuoleman tuloa.
Jos joku runoilija olisi sattunut kulkemaan puiston ohi, olisi tämä ennenaikojaan vanhentunut nainen ollut hänen mielestään mieltäkiinnittävä taulu. Kun näki hänen istuvan akasian heikossa varjossa puolenpäivän aikaan, olisi jokainen voinut lukea tuhansia asioita näistä kasvoista, jotka olivat kalpeat ja kylmät keskellä lämmintä auringonpaistettakin. Hänen ilmehikkäät piirteensä osoittivat jotakin vielä vakavampaa kuin elämän hämärä tahi syvempää kuin kokemuksen taivuttama sielu. Hän oli muuan niistä tyypeistä, jotka tuhansista kasvoista, joiden ohi kuletaan välinpitämättöminä, koska ovat vailla luonnetta, pakoittavat katsojan pysähtymään silmänräpäykseksi ja ajattelemaan, samoin kuin te tuhansien museon taulujen joukosta tunnette valtavaa liikutusta joko katsellessanne sitä ylevää päätä, jolla Murillo on esittänyt äidin tuskaa, tahi Beatrice Cencin kasvoja, joihin Quido on osannut maalata mitä liikuttavimman viattomuuden mitä kauhistuttavimman rikoksen pohjalle, tahi Filip II:n synkkiä kasvoja, joihin Velasquez ainiaaksi on painanut sen majesteetillisen kauhun, jota kuninkuuden tulee herättää. On ihmiskasvoissa hirmuvaltaisia kuvia, jotka puhuttelevat teitä, kysyvät teiltä, vastaavat salaisiin ajatuksiinne, vieläpä synnyttävät kokonaisia runoelmiakin. Rouva d'Aiglemontin jäykistyneet kasvot olivat muuan sellainen pelottava runoelma, muuan niistä kasvoista, joita tuhansittain on siroteltuina Dante Alighierin Jumalallisessa huvinäytelmässä.
Lyhyenä kukoistusaikanaan auttaa naista hänen kauneutensa ihmeteltävällä tavalla suoriutumaan siitä teeskentelystä, johon hänen luonnollinen heikkoutensa ja meidän yhteiskunnalliset lakimme tuomitsevat hänet. Tuoreitten kasvojensa loiston, silmiensä tulen, näiden hienojen piirteiden, näiden monilukuisten suorien ja kaarevien viivojen taakse, kaikki puhtaita ja täydellisesti hyvin piirrettyjä, saattavat kaikki hänen sielunsa liikkeet jäädä salaan. Punastuminen ei ilmaise mitään, sillä se vain kohottaa ennestäänkin niin vilkkaita värejä; koko sisällinen tuli sulaa tällöin niin hyvin yhteen hänen eloisuutta säihkyvien silmiensä loistoon, haihtuva surun liekki näyttää siinä vain lisäävän viehätystä. Mikään ei myöskään ole niin arkatuntoinen, kuin nuoret kasvot. Nuoren naisen kasvot ovat yhtä rauhalliset, peilikirkkaat ja raittiit kuin sisäjärven pinta. Naisten kasvot saavat todellisen ilmeen vasta kolmenkymmenen vuoden ijällä. Aina tähän ikään saakka ei taidemaalari näe heidän kasvoissaan muuta kuin punaista ja valkoista, hymyilyjä ja ilmettä, joka kertaa aina samaa ajatusta, nuoruuden ja rakkauden ajatusta, ilman vaihtelua ja ilman syvyyttä. Mutta kun nainen vanhenee, on kaikki hänessä puhunut. Intohimot ovat jättäneet jälkensä hänen kasvoihinsa; hän on ollut rakastajatar, puoliso, äiti. Mitä kiivaimmat ilon ja tuskan ilmaukset ovat viimein kiusanneet hänen piirteitänsä ja uurtautuneet niihin tuhansin rypyin, joista jokaisella on oma kielensä. Naisen pään tekee silloin kauhu yleväksi, surumielisyys kauniiksi ja tyyneys majesteetilliseksi; niin, jos on lupa täydentää näin omituista vertausta, kuivuneen järven pohja sallii meidän silloin nähdä kaikkien niiden lähteitten jäljet, jotka antoivat sille elinvoiman. Vanhan naisen pää ei kuulu pintapuoliselle maailmalle, joka pelästyy nähdessään siinä kaikkien totuttujen kauneuden kuvittelujen ratkaisun, eikä arkipäiväisille taiteilijoille, jotka eivät huomaa siinä mitään erinomaista, vaan todellisille runoilijoille, niille, joilla on kauneustunne riippumatta kaikista taidetta ja kauneutta koskevista valmiista käsityksistä ja ennakkoluuloista.
Vaikka rouva d'Aiglemontin päässä oli kuosikas kapottihattu, saattoi helposti nähdä, että hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli vaalennut julmien surujen vaikutuksesta. Mutta tapa, millä hän oli järjestänyt ja laittanut sen molemmin puolin päätä, todisti hänen hyvää makuaan, ilmaisi hienon naisen siroja tottumuksia ja muovaili oivallisesti hänen vaollisen, ryppyisen otsansa muotoon, jossa vielä näkyi jälkiä sen entisestä loistavasta kauneudesta. Hänen kasvojensa soikea muoto, hänen säännölliset piirteensä antoivat heikon aavistuksen kauneudesta, josta hän oli voinut olla ylpeä; mutta vielä selvemmin puhui tämä kaikki kärsimyksistä, jotka olivat olleet kyllin teräviä uurtaakseen nämä kasvot, tehdäkseen niiden ohimot kulmikkaiksi ja posket kuopalle painuneiksi, silmäluomet väsyneiksi ja riistäneet niiltä silmäripset, jotka kaunistavat katseen. Kaikki tässä naisessa oli jähmettynyttä, hänen käynnissään ja liikkeissään oli vakava, arveleva hitaus, mikä herättää kunnioitusta. Hänen kainoutensa, joka oli muuttunut arkuudeksi, näytti olevan hedelmä monivuotisesta tottumuksesta aina itse ikäänkuin haihtua tyttärensä läsnäollessa. Hänen sanansa olivat säästeliäitä, lempeitä, kuten henkilöitten, jotka ovat pakoitetut miettimään, kokoomaan ajatuksensa, elämään itseensä sulkeutuneina. Tämä tapa ja käytös herättivät muissa kuvaamatonta tunnetta, joka ei ollut pelkoa eikä sääliä, mutta johon salaperäisellä tavalla sulivat yhteen kaikkien näiden eri tunteitten herättämät ajatukset. Sanalla sanoen, hänen kasvojensa ryppyjen muoto ja surullisen katseensa raukeus, kaikki todisti selvästi hänen sydämeensä kuivuneista kyynelistä, jotka eivät milloinkaan olleet saaneet valua maahan. Ne onnettomat, jotka ovat tottuneet katsomaan ylös taivaita kohti uskoakseen sille elämänsä surut, voisivat helposti tuntea tämän äidin silmistä rukouksen julman tottumuksen, rukouksen, joka lausutaan joka päivän hetki, sekä näiden salaisten tuskien houreen, joka lopuksi kuolettaa sielun kukoistuksen, yksinpä äidillisyydenkin. Maalareilla on värejä näihin muotokuviin, mutta ajatukset ja sanat ovat voimattomia silloin kun on kysymyksessä uskollisesti kuvata niitä. Heidän ihon vivahduksissaan, kasvojen ilmeessään on selittämättömiä omituisuuksia, jotka sielu voi ymmärtää ainoastaan näkemällä, samalla kun kertomus tapauksista, jotka ovat aiheuttaneet niin hirveitä muutoksia kasvoissa, on ainoa, millä runoilija voi tehdä itsensä ymmärretyksi. Nämä kasvot puhuivat asettuneista myrskyistä, salaisista taisteluista sankarillisen äidintuskan ja meidän tunteittemme epätäydellisyyden välillä, tunteittemme, jotka ovat sammuneet samoin kuin me itse ja joissa ei ole mitään rajatonta. Nämä alituisesti tukahutetut kärsimykset olivat vihdoin tehneet tämän naisen kivulloisen näköiseesi. Muutamat liian kiivaat mielenliikutukset olivat varmaan fyysillisesti vahingoittaneet tätä äidin sydäntä, ja jokin sairaus uhkasi Juliaa hänen tietämättään. Todelliset huolet tuntuvat niin rauhallisilta kaivamissaan syvissä uomissa, joissa luulee niiden nukkuvan, mutta joissa ne yhä kalvavat sielua niinkuin syövyttävä happo, joka tunkee läpi kristallin. Kaksi kyyneltä valui pitkin markisittaren poskia ja hän nousi ylös ikäänkuin jokin vielä vihlovampi ajatus, kuin kaikki entiset, äkkiä olisi haavoittanut häntä. Hän oli aivan varmasti ratkaissut Moïnan tulevaisuuden. Ja kun hän aavisti ennakolta ne surut, jotka voisivat kohdata hänen tytärtään, olivat kaikki hänen oman elämänsä onnettomuudet painaneet hänen sydäntänsä.
Sen aseman, jossa hän eli, ymmärtää, kun tutustuu hänen tyttärensä elämään.
Kreivi de Saint-Héreen oli kuusi kuukautta sitten lähtenyt matkalle toimittamaan erästä valtiollista tehtävää. Hänen poissaollessaan oli Moïna, jossa pintapuolisen maailman naisen turhamaisuus ja hemmoitellun lapsen oikulliset mielijohteet olivat yhdistyneet, huvitellut joko ymmärtämättömyydestä tahi naisellisesta liehakoimishalusta tai kenties valtaansa koetellakseen, leikkimällä intohimolla, jota eräs älykäs, mutta sydämetön mies osoitti häntä kohtaan, mies, joka sanoi olevansa mieletön rakkaudesta, sellaisesta rakkaudesta, johon on yhdistynyt turhamaisen miehen koko yhteiskunnallinen kunnianhimo. Rouva d'Aiglemont, joka pitkän kokemuksen kautta oli oppinut tuntemaan elämän, arvostelemaan miehiä ja epäilemään maailmaa, oli nähnyt kuinka tämä juoni kehittyi yhä pitemmälle ja arvasi tyttärensä joutuvan turmioon nähdessään hänen lankeavan miehen käsiin, jolle mikään ei ollut pyhää. Hänestä täytyi tuntua kauhistavalta huomata veijariksi sen miehen, jota Moïna mielihyvällä kuunteli. Hänen rakastettu lapsensa oli kuilun partaalla. Hänellä oli kamala tieto siitä, mutta ei uskaltanut varottaa häntä, sillä hän pelkäsi häntä. Hän tiesi edeltäpäin, ettei Moïna tottelisi yhtä ainoatakaan hänen varoituksistaan. Hänellä ei ollut mitään valtaa tämän sielun yli, joka oli kuin rauta häntä ja sula pehmeys toisia kohtaan. Hänen rakkautensa olisi ajanut hänet tuntemaan osanottoa onnetonta lempeä kohtaan, jonka oikeutuksena olisivat viettelijän jalot ominaisuudet. Mutta hänen tyttärensä vaikuttimena oli mielistely. Ja markisitar halveksi kreivi Alfred de Vandenessea, koska tiesi tämän olevan miehen, joka tarkasteli taisteluaan Moïnan kanssa samalla tavalla kuin shakkipeliä. Vaikka Alfred de Vandenesse herätti kauhua tässä onnettomassa äidissä, oli tämä pakoitettu sielunsa syvimpiin kätköihin hautaamaan vastenmielisyytensä voimakkaimmat syyt. Hän oli läheisessä yhteydessä markiisi de Vandenessen, Alfredin isän, kanssa, ja tämä maailman silmissä moitteeton ystävyys antoi nuorelle miehelle oikeuden tuttavallisesti seurustella rouva de Sain-Héreen'in kanssa, teeskennellen tuntevansa tätä kohtaan lapsuuden mieltymystä. Olisi myöskin ollut turhaa, jos markisitar olisi päättänyt heittää kamalan sanan tyttärensä ja Alfred de Vandenessen välille erottaakseen heidät toisistaan. Hän oli varma, ettei onnistuisi, huolimatta tämän sanan voimasta, joka olisi häväissyt hänet tyttärensä silmissä. Alfred oli liian turmeltunut, Moïna liian viekas uskoakseen tätä paljastusta. Nuori kreivitär olisi kiertänyt sen ja pitänyt sitä ainoastaan äidillisenä viekkautena. Rouva d'Aiglemont oli rakentanut itselleen vankilan omin käsin ja muurannut itsensä sinne kuollakseen siellä, samalla kun näki tuhottavan Moïnan onnellisen elämän, tämän elämän, joka oli nyttemmin hänen kunniansa, onnensa ja lohdutuksensa, elämä, hänelle tuhat kertaa kalliimpi kuin omansa. Hirvittävät, uskomattomat, sanattomat kärsimykset! Pohjaton kuilu!
Hän odotti kärsimättömästi, että tyttärensä nousisi ylös, ja kuitenkin pelkäsi hän tätä hetkeä, niinkuin onnettomat kuolemaantuomitut, jotka toivovat elämänsä loppua, mutta kuitenkin kauhistuvat ajatellessaan pyöveliä. Markisitar oli päättänyt tehdä viimeisen ponnistuksen; mutta hän ei pelännyt ehkä niinkään paljon yrityksensä epäonnistumista, kuin saavansa vielä kerran vastaanottaa haavan, jotka olivat tunkeutuneet niin syvälle hänen sydämeensä, että olivat tyhjentäneet kaiken hänen rohkeutensa. Hänen äidinrakkautensa oli tullut tähän kohtaan: rakastaa tytärtänsä, aavistaa miekaniskua ja mennä suoraan sitä kohti. Äidinrakkaus on niin syvä rakastavissa sydämissä, että äiti, ennenkuin tulee välinpitämättömäksi, kuolee tahi hakee tukea joltakin korkeammalta voimalta, uskonnolta tahi rakkaudelta. Siitä saakka kun markisitar oli noussut ylös tänä aamuna, oli onneton muisto muodostanut hänen eteensä useita piirteitä, jotka saattavat näyttää vähäpätöisiltä, mutta jotka sielullisessa elämässä ovat suuria tapahtumia. Toisinaan voi yksi ele ilmaista kokonaisen murhenäytelmän, yhden sanan äänenpaino musertaa kokonaisen elämän, välinpitämätön silmäys kuolettaa mitä onnellisimman lemmen. Markisitar d'Aiglemont oli valitettavasti nähnyt liian monta sellaista elettä, kuullut liian monta sellaista sanaa, saanut vastaanottaa liian monta sellaista kamalaa silmäystä, jotta hänen muistonsa voisivat antaa hänelle mitään toiveita. Kaikki todisti hänelle, että Alfred oli karkoittanut hänet tyttärensä sydämestä, jossa hän, äiti, vielä eli, ei niin paljon ilon kuin velvollisuuden tunteesta. Tuhannet seikat, vähäpätöisetkin, osoittivat kreivittären inhoittavaa käytöstä häntä kohtaan, kiittämättömyyttä, jota markisitar ehkä katsoi rangaistukseksi. Hän koetti puolustaa tytärtänsä kaitselmuksen tarkoituksilla, voidaksensa vielä rakastaa sitä kättä, joka löi häntä. Tänä aamuna muisti hän kaikki, ja kaikki haavoitti uudestaan hänen sydäntänsä niin kipeästi, että suruja niin täynnä olevan maljan täytyi vuotaa ylitse, jos vain pisarakin tulisi lisää. Kylmä katse voisi tappaa markisittaren. On vaikea kuvata näitä kotielämän piirteitä, mutta pari niistä ehkä riittävät antamaan käsityksen kaikista. Markisitar, joka oli tullut hiukan kuuroksi, ei ollut voinut milloinkaan saada Moïnaa korottamaan ääntään hänen tähtensä. Eräänä päivänä, kun hän sairaan lapsellisuudella pyysi tytärtään toistamaan erään lauseen, josta ei ollut saanut selvää, oli kreivitär totellut, mutta niin vastahakoisesti, ettei rouva d'Aiglemont enää uudistanut vaatimatonta pyyntöään. Aina tästä päivästä asti kun Moïna kertoi jotakin tapausta tahi puhui, koetti markisitar lähestyä häntä, mutta usein näytti kreivitär olevan lopen väsynyt tähän heikkouteen, josta hän ajattelemattomasti moitti äitiään. Tämä esimerkki tuhansien toisten joukossa saattoi ainoastaan loukata äidin sydäntä. Kaikki tämä olisi ehkä jäänyt huomaamatta syrjästäkatsojalta, sillä ainoastaan naisen silmä saattoi erottaa niiden huomaamattomat vivahdukset. Niinpä oli Moïna esimerkiksi eräänä päivänä, kun markisitar oli kertonut prinsessa de Cadignan'in käyneen luonaan, aivan yksinkertaisesti huudahtanut: "Kuinka? Kävikö hän teitä tervehtimässä?" Tapa, jolla nämä sanat lausuttiin, äänenpaino, jonka kreivitär pani niihin, ilmaisivat kevein sävyin kummastusta, hienoa halveksumista, jotka voisivat saada aina nuoret ja hellät sydämet pitämään ihmisrakkautena villien tapaa surmata vanhuksensa kun nämä eivät enää kykene pysymään puun oksalla, jota voimakkaasti ravistetaan. Rouva d'Aiglemont nousi, hymyili ja meni pois itkeäkseen salaisuudessa. Hyvin kasvatetut ihmiset ja varsinkin naiset näyttävät tunteitansa ainoastaan tuskin huomattavien viittausten kautta, jotka kuitenkin ilmaisevat heidän sydämensä vavistuksen niille, joiden elämänkokemukset sopivat yhteen tätä äitiä kohdanneen iskun kanssa. Muistojensa painostamana löysi rouva d'Aiglemont niiden joukosta muutaman näitä pieniä tapauksia, jotka ovat niin loukkaavia ja niin julmia, ja joissa hän ei milloinkaan paremmin kuin tällä hetkellä ollut nähnyt hymyilyihin kätkeytynyttä kovaa halveksumista. Mutta kyyneleensä lakkasivat vuotamasta kun hän kuuli sen huoneen, missä tyttärensä makasi, sälekaihtimia avattavan. Hän riensi ikkunan luo pitkin aitauksen, jonka edessä äsken oli istunut, viertä kulkevaa polkua myöten. Kulkiessaan huomasi hän sen erityisen huolellisuuden, jolla puutarhuri oli haravoinnut hiekan tällä polulla, joka ennen oli ollut jotenkin huonosti hoidettu. Kun rouva d'Aiglemont pääsi tyttärensä ikkunan eteen, suljettiin sälekaihtimet nopeasti.
"Moïna!" sanoi hän.
Ei mitään vastausta.