"Rouva kreivitär on pienessä salongissa", sanoi Moïnan kamarineitsyt, kun markisitar oli tullut sisään taloon ja kysynyt, joko tyttärensä oli noussut.
Rouva d'Aiglemontin sydän oli liian täysi ja ajatuksensa liian jännityksessä, jotta hän tällä hetkellä olisi ajatellut pikkuseikkoja. Hän meni nopeasti pieneen salonkiin, jossa tapasi kreivittären aamupuvussa, aamumyssy huolimattomasti kiinnitettynä järjestämättömälle tukalle, jalat tohveleissa ja huoneensa avain vyössään. Kasvonsa olivat helakan väriset, ilmaisivat melkein myrskyisiä ajatuksia. Hän istui sohvalla ja näytti miettivän jotakin.
"Miksi tänne tulee joku?" sanoi hän tylyllä äänellä. "Ah, tekö se olette, äitini?" lisäsi hän hajamielisesti keskeyttäen itsensä.
"Niin, lapseni, se on äitisi."
Äänenpaino, millä rouva d'Aiglemont lausui nämä sanat, osoitti hänen sydämensä lämpöä ja uskollista liikutusta, jota olisi vaikea kuvata käyttämättä sanaa pyhyys. Hän oli todellakin niin kokonaan verhoutunut äidin pyhitettyyn olemukseen, että tyttärensä hämmästyi ja kääntyi hänen puoleensa liikkeellä, joka samalla osoitti kunnioitusta, levottomuutta ja omantunnonvaivoja. Markisitar sulki oven tähän salonkiin, johon ei kukaan voinut tulla ilman, ettei kolinaa olisi kuulunut viereisistä huoneista. Tämä varovaisuus turvasi kaikelta kuuntelemiselta.
"Tyttäreni", sanoi markisitar, "velvollisuuteni on huomauttaa sinua muutamasta meidän naisten elämän tärkeimmistä käännekohdista, jossa sinä nyt olet ehkä itsekään tietämättäsi, mutta josta minä tahdon puhua kanssasi ei niin paljon äitinä kuin ystävättärenä. Mennessäsi naimisiin sait toimintavapauden, sinä et ole velvollinen tekemään tiliä muille kuin miehellesi. Mutta minä olen niin vähän antanut sinun tuntea äidillistä holhousta, ja siinä olen ehkä tehnyt väärin, että luulen olevani oikeutettu vaatimaan sinun kuulemaan minua, ainakin kerran, tässä vakavassa asemassa, jossa sinä tarvitset neuvoa. Ajattele, Moïna, että minä naitin sinut huomattavalle miehelle, josta sinä voit olla ylpeä…"
"Äitini", keskeytti Moïna itsepäinen ilme kasvoillaan, "tiedän, mitä aiotte sanoa … te tahdotte saarnata Alfredista…"
"Sinä et olisi arvannut niin oikein, Moïna", jatkoi markisitar vakavasti, koettaen pidättää kyyneleitänsä, "ellet tuntisi…"
"Mitä?" sanoi Moïna melkein ylpeällä äänellä. "Mutta, äitini, minä saan todellakin…"
"Moïna!" huudahti markisitar tehden tavattomia ponnistuksia, "sinun täytyy kuunnella tarkkaavaisesti, mitä minulla on sinulle sanottavana…"