— Minä tulen rakastamaan siis ilman toivoa, täydellisellä uhrautuvaisuudella. Olkoon niin, minä teen teidän tähtenne sen, mitä ihminen tekee Jumalan tähden. Olettehan te sitä pyytänyt? Minä menen pappisseminaariin, tulen sieltä pappina ja rupean ohjaamaan Jacques'in kasvatusta. Teidän Jacques'inne tulee olemaan minun toinen minäni: poliittiset suunnitelmat, ajatukset, tarmon, kestävyyden, kaiken annan minä hänelle. Siten saan minä pysyä teidän lähellänne, ilman että rakkauttani, joka pyhyydessään on kuin hopeakuva kristallissa, voidaan epäillä. Teidän ei tarvitse peljätä ainoatakaan tuollaista hillitöntä kiihkon purkausta, mikä valtaa miehen ja joka jo yhden kerran on voittanut minut. Liekki tulee kuluttamaan minut, tulen rakastamaan teitä puhdistetulla rakkaudella.
Hän kalpeni ja sanoi kiireellisesti: — Felix, älkää kiinnittäkö itseänne siteillä, jotka jonakin päivänä olisivat esteenä teidän onnellenne. Minä kuolisin surusta tietäessäni olevani syypää tuohon itsemurhaan. Lapsi, onko epätoivoinen rakkaus sitten samaa kuin kutsumus? Odottakaa elämän koettelemuksia tuomitaksenne elämää; se on tahtoni ja käskyni. Älkää menkö naimisiin kirkon eikä naisen kanssa, älkää menkö ollenkaan naimisiin, minä kiellän sen. Pysykää vapaana. Teillä on kaksikymmentä yksi vuotta. Te tuskin tiedätte, mitä tulevaisuus teille tuo. Jumalani! olisinko arvostellut teitä väärin? Kuitenkin minä luulin, että kaksi kuukautta riittäisi muutamien sielujen tuntemiseen.
— Mikä toivo teillä on? sanoin minä hänelle välähdysten leimahtaessa silmistäni.
— Ystäväni, hyväksykää minun apuni, kohottakaa itsenne, luokaa onnenne ja te saatte tietää, mikä minun toivoni on. Lyhyesti, sanoi hän, näyttäen ikäänkuin vahingossa päästävän salaisuuden ilmi, älkää jättäkö koskaan Madeleinen kättä, jota te tällä hetkellä pidätte.
Hän oli kallistunut minun korvaani sanoakseen minulle nuo sanat, jotka osottivat, kuinka paljon hän ajatteli minun tulevaisuuttani.
— Madeleinekö? sanoin minä hänelle, ei koskaan! Nämä kaksi sanaa synnyttivät meissä hiljaisuuden, joka oli täynnä mielenliikutusta. Meidän sielumme joutuivat tuollaisen mullistuksen valtaan, jonka kyntämät vaot säilyvät ikuisesti.
Meidän näkyvissämme oli puuportti, josta päästiin sisälle Frapesle'n puistoon. Minusta tuntuu kuin vieläkin näkisin sen kaksi rappeutunutta, köynnöskasvien, sammalien ja karhunmaaramapensasten peittämää pylvästä. Äkkiä eräs ajatus, kreivin kuoleman ajatus, kulki kuin nuoli aivojeni läpi, ja minä sanoin hänelle: — Ymmärrän teidät.
— Se on hyvin onnellista, vastasi hän sävyllä, josta minä huomasin, että edellytin hänellä olevan ajatuksen, jota hänellä ei koskaan tulisi olemaan.
Hänen puhtautensa pusersi minulta ihailun kyynelen, jonka intohimon itsekkyys teki hyvin katkeraksi. Palatessani jälleen omaan itseeni minä ajattelin, että hän ei rakastanut minua tarpeeksi toivoakseen vapauttaan. Niinpian kun rakkaus peräytyy rikoksen edessä, näyttää sillä olevan rajansa, ja rakkauden pitäisi olla äärettömän. Minussa vallitsi hirvittävä sydämen ristiriita.
— Hän ei rakasta minua, ajattelin minä.