Estääkseni häntä lukemasta minun sielustani minä kumarruin suutelemaan Madeleinen hiuksia.
— Minä pelkään teidän äitiänne, sanoin minä kreivittärelle saadakseni jälleen keskustelun käyntiin.
— Ja minä myöskin, vastasi hän tehden aito lapsellisen liikkeen, mutta älkää koskaan unohtako nimittää häntä rouva herttuattareksi ja puhua hänestä kolmannessa persoonassa. Nykyajan nuoriso on kadottanut tottumuksen näihin kohteliaisiin muotoihin, uudistakaa te ne, tehkää se minun tähteni. Muutoin, todistaahan se hienoa sivistystä, jos kunnioitetaan naisia, olivatpa he minkä ikäisiä tahansa, ja tunnustetaan yhteiskunnalliset eroavaisuudet, asettamatta niitä kysymyksenalaiseksi. Kunnioitus, jota te osoitatte korkeammalle arvoasteelle, onhan se takeena siitä kunnioituksesta, mikä teille on tuleva. Kaikki on yhteiskunnassa yhteisvastuullista. Kardinaali Rovère ja Raphael Urbinolainen olivat muinoin kaksi yhtä paljon kunnioitettua mahtia. Te olette juonut kouluissanne vallankumouksen maitoa ja teidän poliittiset aatteenne ovat voineet saada siitä vaikutuksia, mutta edistyessänne elämässänne te saatte huomata, kuinka epäselvät vapauden periaatteet ovat voimattomia luomaan kansojen onnea. Ennenkuin minä mietin, Lenoncourt-sukua ollen, mitä aristokratia on tai mitä sen pitäisi olla, sanoi minun terve maalaisjärkeni minulle, että yhteiskuntien olemassaolo perustuu säätyeroon. Te olette elämänne käänteessä, jolloin on valittava hyvin. Olkaa omaa puoluettanne, etenkin, lisäsi hän nauraen, kun se on voiton päällä.
Minua liikuttivat elävästi nuo sanat, joissa poliittinen syvyys kätkeytyi tunteen sydämellisyyteen, yhdistys, joka antaa naisille niin suuren vakuuttamisvoiman. He kaikki osaavat pukea mitä terävimmät todistelut tunneilmaisun muotoon. Näytti siltä kuin Henriette, halussaan puolustaa kreivin tekoja, olisi aavistanut ne mietelmät, jotka syntyisivät sielussani hetkellä, jolloin ensimäisen kerran saisin nähdä imartelun vaikutukset. Herra de Mortsauf, linnansa kuninkaana ja historiallisen sädekehänsä ympäröimänä, oli minun silmissäni saanut suurenmoisuutta, ja minä tunnustan, että olin suuresti hämmästynyt siitä välimatkasta, jonka hän nöyrillä kohteliaisuuksillaan asetti herttuattaren ja itsensä välille. Myöskin orjalla on turhamielisyytensä, se ei tahdo totella muuta kuin suurinta itsevaltiasta. Minä tunsin itseni ikäänkuin nöyryytetyksi nähdessäni alentuneena hänet, jonka edessä minä vapisin, koska hän hallitsi koko minun rakkauttani. Tuo sisäinen liikutus teki minulle ymmärrettäväksi niiden naisten kidutuksen, joiden jalo sielu on sidottu mieheen, jonka alhaisuuksia he saavat joka päivä kätkeä. Kunnioitus on suojamuuri, joka turvaa samalla tavalla niin suuren kuin pienen, jokainen voi omalla puolellaan katsoa toista kasvoihin. Minä olin kunnioittavainen herttuattarelle nuoruuteni takia, mutta missä muut näkivät herttuattaren, näin minä Henrietteni äidin ja panin jonkinlaista pyhyyttä kunnianosoituksiini. Me tulimme Frapesle'n suurelle pihalle, jossa tapasimme seurueemme. Kreivi de Mortsauf esitti minut erittäin kohteliaasti herttuattarelle, joka tarkasti minua kylmän ja hillityn näköisenä. Rouva de Lenoncourt oli silloin viisikymmentäkuusi vuotias nainen, täydelleen säilynyt ja käytöksessään ylhäinen. Nähdessäni hänen tuikeat, siniset silmänsä, hänen juovikkaat ohimonsa, hänen laihat ja näivettyneet kasvonsa, hänen käskevän ja suoran vartalonsa, hänen harvat liikkeensä, hänen vaaleanpunakan ihonsa, joka niin loistavana oli periytynyt hänen tyttärelleen, minä tunsin tuon kylmän suvun, josta äitini oli peräsin, yhtä varmasti kuin kivennäistieteilijä tuntee Ruotsin raudan. Hänen kielensä oli vanhan hovin kieltä, jossa oit pääte oli ait ja frait froid-sanan asemesta, forteux forteurs-sanan sijasta. Minä en ollut mielistelevä enkä jäykkä; minä käyttäydyin niin hyvin, että iltamessuun mentäessä kreivitär sanoi korvaani: — Te olette täydellinen!
Kreivi tuli luokseni, tarttui käteeni ja sanoi: — Emmehän ole suuttuneita, Felix? Jos minä olen ollut kiivas, annatte te anteeksi vanhalle toverillenne. Me jäämme luultavasti tänne päivälliseksi, ja me pyydämme teidät vieraaksemme torstaiksi, illaksi ennen herttuattaren lähtöä. Minä matkustan Tours'iin päättämään muutamia asioita. Älkää laiminlyökö Clochegourde'a. Minun anoppini on tuttavuus, jota minä kehotan teitä käyttämään hyväksenne. Hänen salinsa on johtavana faubourg Saint-Germain'issa. Hänellä on ylhäisen seuran vanhat tavat ja suunnattomat tiedot, hän tuntee niin ensimäisen kuin viimeisen Europan aatelismiehen vaakunan.
Kreivin hieno käytös, luultavasti hänen kotihengettärensä aiheuttama, tuli ilmi uusissa olosuhteissa, joihin hänen puolueensa voitto hänet asetti. Hänessä ei ollut ylpeyttä eikä loukkaavaa kohteliaisuutta, hän oli ilman pöyhkeyttä, ja herttuatar ilman suojelijan elkeitä. Herra ja rouva de Chessel ottivat kiitollisuudella vastaan päivälliskutsun seuraavaksi torstaiksi. Minä miellytin herttuatarta ja hänen silmäyksensä ilmaisivat minulle, että hän tarkasti minussa miestä, josta hänen tyttärensä oli hänelle puhunut. Kun me palasimme iltamessusta, tiedusteli hän minulta perheestämme ja kysyi, oliko Vandenesse, joka oli toimessa diplomatian alalla, minulle sukua. — Hän on veljeni, sanoin minä hänelle. — Hän tuli silloin puolittain sydämelliseksi minua kohtaan. Hän ilmaisi minulle, että äitini täti, vanha markiisitar de Listomère, oli kunnioitettavaa sukua. Herttuattaren käytös oli kohteliasta, kuten herra de Mortsauf'inkin sinä päivänä, jolloin hän näki minut ensimäisen kerran. Hänen katseestaan hävisi tuo ylhäinen ilme, jolla maan ruhtinaat antavat teidän huomata, mikä ero on heidän ja teidän välillä. Minä en tiennyt tuskin mitään perheestämme. Herttuattarelta sain kuulla, että isäni setä, vanha apotti, jonka nimeä en edes tiennyt, oli salaneuvoston jäsen ja että veljeni oli saanut ylennyksen ja että kaiken lisäksi isästäni oli tullut erään perustuslain säädöksen nojalla, jota minä en vielä tuntenut, markiisi de Vandenesse.
— Minä olen vain yhtä, Clochegourde'n orja, sanoin minä hiljaa kreivittärelle.
Restauratsionin taikaisku toteutui nopeudella, joka tyrmistytti keisarivallan aikana kasvaneet lapset. Tuo vallankumous ei merkinnyt minulle mitään. Rouva de Mortsauf'in pieninkin sana, yksinkertaisinkin liike olivat ainoat tapahtumat, joihin minä kiinnitin huomiota. En tiennyt, mitä salaneuvosto oli; en tietänyt mitään politiikasta enkä maailman asioista; minulla ei ollut muuta kunnianhimoa kuin rakastaa kreivitärtä enemmän kuin Petrarca rakasti Lauraansa. Tämä välinpitämättömyys saattoi herttuattaren pitämään minua lapsena. Frapesle'en tuli paljon vieraita, päivällisiin otti osaa kolmekymmentä henkeä. Mikä huumaus nuorelle miehelle nähdä rakastamansa naisen olevan kauneimman kaikista, olla hartaiden katseiden esineenä, tietää olevansa ainoa, jolle kuului noiden kainojen silmien loiste, tuntea täysin hänen äänensä kaikki vivahteet, huomata hänen keveissä tai ilkamoivissa sanoissaan vakavan ajatuksen osoitteita, vieläpä silloinkin, kun tuntee kalvavaa luulevaisuutta maailman huvituksia kohtaan. Kreivi, onnellisena huomaavaisuuksista, joiden aiheena hän oli, näytti melkein nuorelta. Hänen vaimonsa toivoi sen vaikuttavan parantavasti hänen mielialaansa. Ja minä, minä nauroin Madeleinen kanssa, joka, muistuttaen noita lapsia, joiden sielu kehittyy ruumiin kustannuksella, sai minut hymyilemään hämmästyttävillä huomioillaan, jotka olivat täynnä hyväntahtoista, sukkelaa pilaa, mutta jotka eivät säästäneet ketään. Se oli kaunis päivä. Yksi sana, yksi aamunkoitossa syntynyt toive oli valaissut luonnon; ja nähdessään minut niin iloisena, Henriettekin oli iloinen.
— Tämä onni kreivin harmaassa ja pilvisessä elämässä näyttää tekevän hänelle hyvää, sanoi Henriette minulle seuraavana päivänä.
Tuon päivän minä luonnollisesti vietin Clochegourde'ssa; minä olin ollut sieltä viisi päivää karkoitettuna, minä janosin elämääni. Kreivi oli lähtenyt jo kello kuuden aikana matkalle Tours'iin. Tyttären ja äidin välille oli syntynyt vakava erimielisyyden aihe. Herttuatar tahtoi, että kreivitär seuraisi häntä Pariisiin, jossa hän saattoi toimittaa kreivittärelle paikan hovissa, ja jossa kreivi, kieltonsa peruuttaen, voisi saada itselleen korkeita virkoja. Henriette, joka kävi onnellisesta naisesta, ei tahtonut paljastaa kenellekään, ei edes äitinsä sydämelle hirvittäviä kärsimyksiään eikä ilmaista miehensä kykenemättömyyttä. Jottei hänen äitinsä olisi voinut tunkeutua hänen perheensä salaisuuksiin, oli hän lähettänyt herra de Mortsauf'in Tours'iin keskustelemaan notarioiden kanssa. Minä yksin, kuten hän oli sanonut, tiesin Clochegourde'n salaisuudet. Kokemuksesta tietäen, kuinka tuon laakson puhdas ilma ja sininen taivas tyynnyttivät mielen kiihtymyksiä tai sairauden katkeria tuskia ja mikä vaikutus Clochegourde'lla oli hänen lastensa terveyteen, hän toi esiin perusteltuja kieltoja, joita herttuatar koetti kumota. Herttuatar oli vallanhimoinen nainen, joka tunsi pikemmin nöyryytystä kuin surua tyttärensä epäedullisesta avioliitosta. Henriette huomasi, että hänen äitinsä välitti vähän hänen lapsistaan, hirveä huomio! Kuten kaikki äidit, jotka ovat tottuneet itsevaltiaasti hallitsemaan tyttäriään vielä heidän naimisiin mentyäänkin, herttuatar toi esiin mielipiteitä, joita ei käynyt vastustaminen. Herttuatar teeskenteli milloin kiehtovaa ystävyyttä saadakseen tyttärensä taivutetuksi suunnitelmiinsa, milloin katkeraa kylmyyttä voittaakseen pelon avulla siinä, missä lempeys ei tehonnut; lopuksi huomatessaan ponnistuksensa hyödyttömiksi, hän päästi valloilleen saman ironian, minkä minä olin huomannut äidissäni. Kymmenessä päivässä Henriette oppi tuntemaan kaikki sielun tuskat, joita nuorille naisille tuottaa heidän riippumattomuutensa säilymiselle välttämätön taistelu. Te, jolla onneksenne on parhain äideistä, te ette voi ymmärtää näitä asioita. Saadaksenne käsityksen tuosta taistelusta, jossa toisella puolella oli kuiva, kylmä, laskeva ja kunnianhimoinen nainen, toisella puolella hänen tyttärensä, täynnä tuota henkevää ja raikasta hyvyyttä, joka ei koskaan ehdy, täytyisi minun kuvata teille lilja, johon sydämeni on häntä aina verrannut, musertuneena kiiltävän teräskoneen rattaisiin. Tuo äiti ei ollut koskaan koettanut päästä tytärtänsä lähelle, hän ei osannut aavistaa ainoatakaan niistä todellisista vaikeuksista, jotka pakottivat hänen tyttärensä jättämään käyttämättä Restauratsionin etuja ja jatkamaan yksinäistä elämäänsä. Se sana, jolla herttuatar ilmaisi epäilyksensä, avasi näiden kahden naisen välille kuilun, jota siitä lähtien ei mikään voinut täyttää. Vaikka perheet salaavat huolellisesti sietämättömät riitansa, ottakaa niistä selvä: te tapaatte melkein kaikissa syviä, parantumattomia haavoja, jotka vähentävät luonnollisia tunteita. On joko todellisia, liikuttavia intohimoja, jotka luonteiden sopusointuisuus tekee ikuisiksi, ja silloin on kuolema kohtalon isku, jonka seurauksia ei voida enää parantaa; tai piileviä vihoja, jotka jäähdyttävät hitaasti sydämen ja kuivaavat kyyneleet ikuisten jäähyväisien päivänä. Ahdistettuna eilen, ahdistettuna tänään, kaikkien hätyyttämänä, vieläpä noiden kahden kärsivän enkelinkin, jotka eivät olleet syypäitä onnettomuuksiin, joita he saivat kokea, eikä niihin, joita he tuottivat, kuinka ei tuo sieluparka olisi rakastanut sitä, joka ei häntä ollenkaan hätyyttänyt ja joka tahtoi ympäröidä hänet kolminkertaisella oka-aidalla suojellakseen häntä myrskyiltä, kosketukselta ja kaikilta loukkauksilta? Vaikka minä kärsinkin noista taisteluista, olin minä joskus onnellinen tuntiessani, että hän heittäytyi minun sydämeeni, sillä Henriette uskoi minulle uudet tuskansa. Minä saatoin silloin arvostella hänen tyyneyttään tuskissa ja tarmokasta kärsivällisyyttä, jota hän osoitti. Joka päivä minä opin paremmin ymmärtämään, mitä hän tarkoitti sanoessaan: Rakastakaa minua, kuten tätini minua rakasti.