Laakson lilja: Maaseutuelämän kuvaus

by Honoré de Balzac

— Teillä ei siis ole ollenkaan kunnianhimoa? sanoi minulle päivällisillä herttuatar tuiman näköisenä.

— Rouva, vastasin minä luoden häneen vakavan katseen, tunnen itsessäni voiman lannistaa maailman, mutta minulla ei ole kuin kaksikymmentäyksi vuotta ja minä olen aivan yksin.

Hän katseli tytärtään hämmästyneenä. Hän luuli, että hänen tyttärensä, pitääkseen minut lähellään, sammutti minussa kaiken kunnianhimon. Herttuatar de Lenoncourt'in olo Clochegourde'ssa oli yhtämittaista kiusaantumisen aikaa. Kreivitär vaati minulta hillittyä käytöstä, hän pelästyi hellästi lausuttua sanaa ja häntä miellyttääkseni minun täytyi pukeutua teeskentelyn haarniskaan. Suuri torstaipäivä tuli. Se oli ikävystyttävien juhlamenojen päivä, yksi niitä, joita rakastajat vihaavat. He ovat tottuneet huolettoman arkielämän kuherruksiin, näkemään tuolinsa paikallaan ja kartanon valtiattaren omistautuvan kokonaan heille. Rakkaus kauhistuu kaikkea, mikä ei ole sitä itseänsä. Herttuatar läksi iloitsemaan hovin loistosta ja kaikki tuli järjestykseen Clochegourde'ssa. Pieni epäsopuni kreivin kanssa juurrutti minut entistä enemmän Clochegourde'en. Minä saatoin tulla sinne milloin tahansa, herättämättä pienintäkään epäluuloa, ja kuin köynnöskasvi ympäröidä tuon kauniin sielun, joka avasi minulle molemminpuolisten tunteiden lumotun maailman. Joka aika, hetki hetkeltä meidän luottamukseen perustettu veljellinen avioliittomme tuli kiinteämmäksi; me lujitimme kumpainenkin asemaamme: kreivitär verhosi minut elatusäidin suojeluksilla ja puhtaasti äidillisen rakkauden valkeilla vaatteilla, sillävälin kun minun rakkauteni, joka oli taivaallista hänen läheisyydessään, hänestä etäällä tuli jäytäväksi ja janoiseksi kuin tulipunainen rauta. Minä rakastin häntä kaksinkertaisella rakkaudella, josta sinkosi tuhansia intohimon nuolia taivaalle, jossa ne raukenivat läpitunkemattomaan eetteriin. Jos te kysytte minulta, minkätähden minä, joka olin nuori ja täynnä tulisia pyyteitä, pysyin platonisen rakkauden harhaanvievässä uskossa, tunnustan teille, että minussa ei ollut vielä tarpeeksi miestä ahdistamaan tuota naista, joka pelkäsi alinomaa jonkun onnettomuuden kohtaavan hänen lapsiansa, joka alati odotti puolisonsa mielialan myrskyistä vaihtelua; joka oli miehensä vaivaamana silloin, kun Jaques'in tai Madeleinen sairaus ei häntä huolettanut, ja sai istua heidän vuoteensa ääressä, kun hänen puolisonsa salli hänen hiukan levähtää. Liian kiihkeästi lausutun sanan sointi järkytti hänen olemustansa, intohimo loukkasi häntä; hänelle piti rakkauden olla verhottua, hellyydensekaista voimaa, lyhyesti sanoen sitä, mitä hän oli toisille. Lisäksi, sanon sen teille, joka olette niin täysin nainen, tuohon asemaan sisältyi hurmaavaa hiutumista, jumalallisen sulon hetkiä ja tyytyväisyyttä, joka seuraa hiljaisia uhrauksia. Hänen puhtautensa oli tarttuvaa, hänen uhrautumisensa, jolle ei ollut maallista korvausta, vaikutti kestävyydellään; tuo elävä, salainen hurskaus, joka yhdisti hänen muut hyveensä, vaikutti kuin uskonnollinen suitsutus. Lisäksi minä olin nuori, kyllin nuori keskittääkseni olemukseni tuohon suudelmaan, jonka hän niin harvoin salli minun painaa hänen kädelleen; hän antoi minulle aina kätensä yläpuolen, eikä koskaan sisäpuolta, joka hänen mielestään luultavasti oli aistillisten nautintojen rajana. Koskaan ei kaksi sielua ole syleillyt toisiaan kiihkeämmin, koskaan ei ruumista ole urheammin ja voittoisammin lannistettu. Myöhemmin minä opin tuntemaan syyn tuohon täydelliseen onneen. Minun iälläni ei mikään hyötynäkökohta häirinnyt minun sydäntäni, eikä mikään kunnianhimo kääntänyt tuon tunteen kulkua, joka oli päässyt irralleen kuin tulvavirta ja joka hukutti aaltoihinsa kaiken, minkä se vei mukanaan. Niin, myöhemmin me rakastamme naisessa naista, ensimäisessä rakastetussa naisessa me sitävastoin rakastamme kaikkea. Hänen lapsensa ovat meidän lapsiamme, hänen kotinsa on meidän kotimme, hänen etunsa ovat meidän etujamme ja hänen onnettomuutensa meidän suurin onnettomuutemme. Me rakastamme hänen pukuansa ja hänen huonekalujansa; me tunnemme enemmän mielipahaa nähdessämme hänen viljansa laossa kuin jos olisimme kadottaneet rahamme; me olemme valmiita nurisemaan vieraalle, joka saattaa epäjärjestykseen uunin reunustalla olevat pienet korukapineemme. Tuo pyhä rakkaus siirtää meidät toisen ihmisen elämään, kun me sitä vastoin myöhemmin vedämme itseemme toisen elämän, pyytämällä naista nuorilla tunteillaan rikastuttamaan meidän köyhtyneitä tunteitamme. Minä kotiuduin hetikohta taloon ja sain ensimäistä kertaa kokea tuollaista ääretöntä sulon tunnetta, joka on ahdistetulle sielulle samaa kuin kylpy väsyneelle ruumiille; sielu virkistyy silloin joka taholle ja se saa hyväilyjä kaikkein syvimpiin poimuihinsa asti. Te ette voi ymmärtää minua, te olette nainen, ja tässä on kysymyksessä onni, jonka te annatte saamatta koskaan vastaanottaa samanlaista. Mies yksin tuntee tuon herkullisen nautinnon olla vieraan perheen keskuudessa, sen valtiattaren etuoikeuttamana, hänen tunneliikutustensa salaisena keskipisteenä. Koirat eivät enää hauku teitä, palvelijat tuntevat yhtähyvin kuin koiratkin teidän salaiset merkkinne, joita te kannatte; lapset, joissa ei ole mitään turmeltunutta, jotka tietävät, ettei heidän osansa koskaan tule vähentymään ja että heitä suojellaan ja tehdään heille hyvää, nuo lapset omistavat ennustajan kyvyn. He ovat kuin kissanpoikasia, heillä on lempeä itsevaltiutensa, jota he harjoittavat rakastamiaan ja jumaloimiaan olentoja kohtaan; heissä on älykästä herkkätuntoisuutta ja he ovat viattomia rikostovereita; he tulevat teidän luoksenne varpaisillaan, hymyilevät teille ja menevät äänettömästi pois. Teidän tähtenne kaikki kiiruhtavat, jokainen rakastaa teitä ja hymyilee teille. Todelliset intohimot näyttävät olevan kauniita kukkia, jotka tuottavat sitä enemmän iloa, mitä kiittämättömämmässä maassa ne kasvavat. Mutta jos minulla oli ihania etuja tuosta oikeudestani kuulua perheeseen, jossa minä löysin sydämeni mukaiset omaiset, oli minulla myöskin velvollisuuksia. Tähän asti herra de Mortsauf oli hillinnyt itseään minun läsnäollessani; minä olin nähnyt vain, mitä suuria vikoja hänellä oli, mutta nyt minä pian pääsin tuntemaan niiden käytäntöön sovelluttamista niiden koko laajuudessa ja näin, kuinka jalon hyväsydäminen kreivitär oli ollut kuvatessaan minulle jokapäiväisiä taistelukaan. Minä opin tuntemaan tuon sietämättömän luonteen kaikki puolet; minä kuulin nuo hänen alituiset tyhjänhuutamisensa, hänen valituksensa onnettomuuksista, joista ulospäin ei näkynyt mitään merkkejä, minä käsitin tuon luontaisen tyytymättömyyden, joka riisti elämältä sen kukat, ja tuon alituisen itsevaltiuden tarpeen, joka saattoi hänet joka vuosi etsimään uusia uhreja. Kun me kävelimme iltasin, valitsi hän itse tien, mutta mikä tahansa se olikin, hän ikävystyi siihen aina; kotiin palattaessa hän asetti toisten niskoille väsymyksensä kuorman; hänen vaimonsa oli ollut siihen syynä viedessään häntä sinne, minne hän ei tahtonut; unohtaen johtaneensa meitä hän valitti, että hänen vaimonsa hallitsi hänen elämänsä pienimpiäkin yksityiskohtia, ettei hänellä saanut olla omaa tahtoa ja ajatusta ja että hän oli nolla talossaan. Jos nämä tylyt sanat kohtasivat äänetöntä kärsivällisyyttä, suuttui hän tuntiessaan voimansa rajoitetuksi; hän kysyi katkerasti eikö uskonto käskenyt naisen totella miestään ja oliko soveliasta halveksia lapsien isää. Hän lopetti aina koskettamalla vaimossaan jotakin arkaa kieltä, ja kun hän oli saanut sen soimaan, näytti hän nauttivan erikoista iloa näistä hallitsijamitättömyyksistään. Joskus hän teeskenteli synkkää vaitioloa ja sairaalloista alakuloisuutta; se pelästytti äkkiä hänen vaimoaan, jolta hän silloin sai osakseen liikuttavaa huolenpitoa. Muistuttaen turmeltuneita lapsia, jotka harjoittavat valtaansa äidin pelosta välittämättä, hän antoi hemmotella itseään kuten Jacques ja Madeleine, joita kohtaan hän tunsi mustasukkaisuutta. Lyhyesti sanoen minä ajan pitkään huomasin, että kreivi niin pienimmissä kuin suurimmissakin asioissa toimi palvelijoitansa, lapsiansa ja vaimoansa vastaan, kuten minua vastaan lautapelissä. Kun minä viimein olin päässyt perille, mitä juuria ja oksia oli noilla vaikeuksilla, jotka loiskasvien kaltaisina tukahuttivat ja ahdistivat tuon perheen liikkeitä ja hengitystä, kietoivat hienoilla, mutta moninkertaisilla siteillä talouden kulun ja hidastuttivat omaisuuden kasvamista, vaikeuttaen kaikki välttämättömimmät toimet, minä tunsin ihmettelevää kauhistusta, joka hallitsi rakkauttani ja tunki sen sydämeni pohjalle. Hyvä Jumala, mitä olen minä? Kyyneleet, jotka minä olin juonut, synnyttivät minussa ikäänkuin ylevän juopumuksen, ja minä tunsin onnea yhdistäessäni itseni tuon naisen kärsimyksiin. Minä olin äskettäin taipunut kreivin omavaltaisuuteen niinkuin salakuljettaja maksaa sakkonsa; tästä lähtien minä tarjouduin vapaaehtoisesti hirmuvaltiaan iskuille ollakseni lähempänä Henrietteä. Kreivitär ymmärsi minut, salli minun ottaa paikan hänen sivullaan ja palkitsi minut jakamalla tuskansa, kuten muinoin katuva uskonluopio, joka tahtoi päästä taivaaseen yhdessä veljiensä kanssa, sai armon kuolla sirkuksessa.

— Ilman teitä minä en kestäisi tätä elämää, sanoi Henriette minulle eräänä iltana, jolloin kreivi oli ollut, kuten kärpäset hyvin kuumana päivänä, pisteliäämpi, purevampi ja oikullisempi kuin koskaan ennen.

Kreivi oli mennyt levolle. Me vietimme, Henriette ja minä, osan iltaa akaasioidemme alla; lapset leikkivät meidän ympärillämme kylpien laskevan auringon säteissä. Meidän harvat sanamme, jotka olivat pelkästään huudahduslauseita ilmaisivat ne yhteiset ajatukset, joita meillä oli ja joilla me lepuutimme itseämme yhteisistä kärsimyksistämme. Kun puuttui sanoja, palveli äänettömyys uskollisesti sielujamme, jotka niin sanoakseni seurustelivat esteettömästi toistensa kanssa, olematta siihen suudelmalla yllytettyjä. Kumpainenkin nautti ajattelemisen ja uneksumisen viehätyksiä, molemmat laskeutuivat saman unelman laineille, sukeltausivat yhdessä jokeen ja nousivat ylös kuin kaksi nymfiä, mitä likeisimmin yhtyneinä, mutta ilman mitään maallisia siteitä. Me painuimme pohjattomiin syvyyksiin, me nousimme pinnalle kädet tyhjinä, katseella kysyen toisiltamme: — "Onko niin monien päivien joukossa ainoatakaan meitä varten?" Kun aistillisuus poimii meille juurettomina syntyneitä kukkia, minkätähden meidän lihamme on levoton? Huolimatta runollisesti riutuvasta illasta, joka levitti rintanojan tiilille tuon niin rauhoittavan ja puhtaan oranssin värin; huolimatta tuosta hartaasta ilmakehästä, jossa lasten vienot huudot vaimenivat ja joka vaikutti meihin tyynnyttävästi, intohimo kiemurteli minun suonissani kuin ilovalkean liekki. Kolmen kuukauden jälkeen minä en enää tyytynyt osaani, joka minulle oli annettu, ja minä hyväilin hiljaa Henrietten kättä koettaen siten siirtää häneen sitä uhkuvaa tunnetta, joka minussa hehkui. Henriette tuli jälleen rouva de Mortsauf'iksi ja veti pois kätensä; kyyneleitä nousi minun silmiini, hän näki ne ja loi minuun lauhan katseen vieden kätensä huulilleni.

— Tietäkää, sanoi hän, että tämä maksaa minulle paljon kyyneleitä! Ystävyys, joka tahtoo niin suurta suosionosoitusta, on hyvin vaarallista.

Minä laskin tunteeni valloilleen, minä sulauduin moitteisiin, minä puhuin hänelle kärsimyksistäni ja siitä vähäisestä huojennuksesta, jota minä pyysin voidakseni niitä kantaa. Minä rohkenin sanoa hänelle, että jos minun iälläni tunteet olivat pelkkää sielua, oli sielulla myöskin sukupuoli; että tulisin kuolemaan, mutta en sulkeutunein huulin. Hän vaiensi minut luoden minuun ylpeän katseensa, jossa minä luulin lukevani intiaanipäällikön sanat: Ja minä, olenko minä ruusujen päällä? Voi olla, että minä myöskin olin erehdyksissä. Siitä päivästä lähtien, jolloin minä Frapesle'n portin edessä olin väärin koettanut taivuttaa häntä siihen ajatukseen, että haudasta voisi nousta meidän onnemme, minä häpesin tahrata hänen sieluansa loukkaavaa intohimoa sisältävillä toiveilla. Hän otti sananvuoron ja lausui minulle sulohuulin, että hän ei voinut olla kokonaan minun, ja että minun olisi pitänyt se tietää. Sillä hetkellä, jolloin hän sanoi nuo sanat, minä ymmärsin, että minä, ellen mukautuisi hänen tahtoonsa, kaivaisin kuilun meidän välillemme. Minä painoin pääni alas. Hän jatkoi sanoen, että hänellä oli uskonnollinen varmuus siitä, että hän voi rakastaa veljeä loukkaamatta Jumalaa tai ihmisiä ja että oli suloista pitää tuota rakkautta todellisena vertauskuvana jumalallisesta rakkaudesta, joka hänen kunnon Saint-Martin'insa mukaan oli maailman elämä. Jos minä en voinut olla hänelle jotenkin samaa kuin hänen vanha rippi-isänsä, vähemmän kuin rakastaja, mutta enemmän kuin veli, ei meidän pitänyt enää toisiamme nähdä. Hän tulisi kuolemaan kantaen Jumalalle ylijäämän noista viiltävistä kärsimyksistä, joita hän kyynelin ja ahdistuksin sai kestää.

— Minä olen antanut, sanoi hän lopettaen, enemmän kuin minun piti, niin ettei minulla ole enää mitään jäljellä, ja minä olen saanut siitä jo rangaistuksen.

Minun piti tyynnyttää häntä, luvata etten koskaan aiheuttaisi hänelle tuskaa ja että rakastaisin häntä kaksikymmenvuotiaana, kuten vanhukset rakastavat viimeistä lastaan.

Seuraavana päivänä minä tulin sopivaan aikaan. Hänellä ei ollut enää kukkia harmaan salin maljakoihin. Minä kiiruhdin niityille ja viinitarhoihin ja etsin sieltä kukkia laittaakseni hänelle kaksi kukkavihkoa. Mutta koko ajan niitä toisen toisensa jälkeen poimiessani, taittaessani niitä juuresta, ihaillessani niitä, minä ajattelin, että väreillä ja lehdillä oli oma musiikkinsa, runoutensa, joka tulee ilmi katseen tuntemassa viehätyksessä, kuten säveljaksot herättävät tuhansia muistoja rakastavien ja rakastettujen sydämissä. Jos väri on määrätyllä tavalla järjestettyä valoa, eiköhän sillä ole jokin tarkoitus, kuten ilman värinällä säveleessä on omansa? Jacques ja Madeleine auttoivat minua ja me kaikki kolme olimme onnellisia saadessamme yhdessä valmistaa yllätyksen rakastetullemme. Viimeisillä käynneillä ulkoportailla, jonne me olimme asettaneet kukkiemme pääkortteerin, minä ryhdyin järjestämään kahta kukkavihkoa koettaen kuvata niillä tunteitani. Kuvitelkaa itsellenne kahdesta maljakosta aaltoillen ja sekavana ryöppynä kumpuava kukkien lähde ja sen keskelle minun toiveeni, kohoten hopeamaljasta valkeina ruusuina ja liljankukkina. Tämän raikkaan kudoksen yllä välkkyivät sinikaunokit, lemmenkukat ja neidonkielet, kaikki sinisiä kukkia, joiden taivaiset värivivahteet soveltuvat niin hyvin yhteen valkoisen kanssa. Onhan siinä kaksi viatonta, toinen, joka ei tiedä mitään, ja toinen, joka tietää kaiken, lapsen ajatus, marttyyrin ajatus. Rakkaudella on vaakunansa ja kreivitär tulkitsi sen salaisesti. Hän loi minuun yhden noita läpitunkevia katseita, jotka muistuttavat sairaan huutoa hänen haavaansa koskettaessa. Kreivitär oli samalla kertaa sekä häpeissään että ihastunut. Mikä palkinto tuossa katseessa! mikä kehoitus tehdä hänet onnelliseksi ja virvoittaa hänen sydäntänsä! Minä keksin siis uudestaan isä Castel'in teorian rakkautta varten ja löysin sille tieteen, jota ei ole Europassa, jossa mustesäiliön kukat korvaavat sivuja, jotka Itämailla kirjoitetaan tuoksuvin värein. Mikä viehätys ilmaista tunteensa noiden auringon tyttärien, rakkauden säteestä puhjenneiden kukkien sisarten kautta! Minä opin pian ymmärtämään maaseudun kukkien kieltä, kuten eräs mies, jonka minä kohtasin myöhemmin Grandlieu'ssa, oli perehtynyt mehiläisten kieleen.