Laakson lilja: Maaseutuelämän kuvaus

by Honoré de Balzac

Kaksi kertaa viikossa Frapesle'ssa oloni loppuaikoina minä ryhdyin tuohon pitkälliseen runoteokseen, jonka täydentämiseen tarvittiin kaikkia ruohokasvilajeja. Minä tutkin niitä perinpohjaisesti, mutta pikemmin runoilijana kuin kasvientutkijana, pitäen enemmän silmällä niiden sielua kuin muotoa. Löytääkseni jonkun kukan sen kasvupaikalta minä usein tein pitkiä matkoja vesien rantamille, laaksoihin, kukkuloiden huipuille, aukeille kankaille, saalistaen ajatuksia kanervametsikköjen keskellä. Näillä retkillä minä tutustutin itseni nautintoihin, jotka ovat tuntemattomia mietelmissään elävälle oppineelle, erikoisalaansa kiintyneelle maanviljelijälle, kaupunkeihin suljetulle käsityöläiselle ja konttoriinsa sidotulle kauppiaalle, mutta joita muutamat metsänvartijat, halonhakkaajat ja jotkut uneksijat tuntevat. Luonnossa on vaikutelmia, joiden merkitykset ovat rajattomia ja jotka kohoavat suurimpien moraalisten aatteiden korkeudelle. Milloin se on ruusutimanttien peittämä kukkiva kanervikko, jossa aurinko välkehtii; äärettömyys katseelle, joka osuu sinne oikeaan aikaan. Milloin sortuneiden kallioiden ympäröimä metsänkolkka, hiekaton, sammalten peittämä ja katajien reunustama; se tekee teihin villin, uhkaavan ja peljättävän vaikutuksen ja sen sisältä kuuluu merikotkan huuto. Milloin kasvullisuutta puuttuva, kivinen, suoraviivainen, kuuma kangas, jonka ääret muistuttavat erämaata; siellä minä kohtasin jalon ja yksinäisen kukan, lehmänkellon, jonka kultaheteille kaartuu violettisilkkinen kupu; se oli liikuttava kuva valkeasta jumalattarestani, joka oli yksin laaksossaan! Milloin suuria vesilammikolta, joiden pinnalle luonto hetikohta luo vihreitä läikkiä, jonkinlaisia kasvin ja eläimen välimuotoja ja joihin elämä syntyy muutamissa päivissä, kasvit ja hyönteiset uiskentelevat siellä kuten maailma eetterissä. Milloin mökki kaalimaineen, viinitarhoineen ja aitauksineen, likalätäkön yläpuolella, muutamien laihojen ruispeltojen ympäröimänä; niin monen vaatimattoman elämän kuva! Milloin pitkä metsätie, joka muistuttaa jotain kirkon laivaa; puut ovat sen pilareita, oksat sen holvikattona; tien päässä on etäällä aukko, josta valo lehtien välitse tulee näkyviin varjokkaana tai iltaruskon värittämänä, se muistuttaa värillistä ikkunaa, johon on kuvattu lintujen laulava kuoro. Tuosta raikkaasta ja tuuheasta metsästä ulos tultaessa aukenee eteen jokin liituinen kesantomaa, jonka kumisevalla ja polttavalla sammaltantereella kylläksi syöneet käärmeet matelevat pesiinsä nostaen siroja, ylpeitä päitään. Lisätkää näihin kuviin milloin auringon valotulvia, jotka vyöryvät kuin elähyttävät laineet, milloin harmaiden pilvien röykkiöitä, jotka ovat järjestyneet rivittäin kuin rypyt vanhuksen kasvoilla, milloin heikosti oranssinvärisen taivaan kylmiä tuntuja, joita vaaleahkot juovat uurtavat, ja kaiken lopuksi, tarkatkaa! te kuulette lukemattomia sointuja tuossa painostavassa hiljaisuudessa. Syys- ja marraskuun aikana minä en pannut kokoon ainoatakaan kukkakimppua, joka ei olisi minulle maksanut kolmen tunnin etsiskelyjä. Niin suuresti minä runoilijoiden suloisella antaumuksella ihailin noita lyhytaikaisia vertauksia, joissa minulle kuvastuivat ihmiselämän vastakkaisimmat muodot, majesteetillisia näkemiä, joista minun muistoni nyt ammentaa. Nykyään minä usein yhdistän noihin suuriin kuviin muiston sielusta, joka oli silloin avoin luonnolle. Minä olen vielä näkevinäni siellä kuningattaren, jonka valkea hame hulmusi vesakoissa ja liehui nurmikoilla ja johon ajatus, kuten luvattuun hedelmään, kohosi jokaisesta rakastavilla heteillä täytetystä verhiöstä.

Ei millään rakkaudentunnustuksella, ei millään mielettömän intohimon näytteellä ollut voimakkaampaa viehätyskykyä kuin noilla kukkien sinfonioilla, joihin minun petetty toiveeni sai minut käyttämään sielunvoimia, joita Beethoven ilmensi nuoteillaan; olihan hänen musiikkinsa syvää kääntymystä omaan itseensä, suunnatonta nousua taivasta kohden. Rouva de Mortsauf ei ollut muuta kuin Henriette katsellessaan kukkia. Hän palasi niiden luo lakkaamatta, hän sai niistä ravintoa, hän otti niistä ne ajatukset, jotka minä olin niihin asettanut, kun hän, kukat vastaanottaessaan nosti päänsä kirjailutyöstään sanoen: — Jumalani, kuinka ne ovat kauniita! Te ymmärrätte tätä kukkakimpun yksityisillä kukilla suoritettua kirjevaihtoa, kuten te ymmärsitte eräästä runokatkelmasta Saadin runot. Oletteko te tuntenut ruohokentillä toukokuussa tuota tuoksua, joka saattaa kaikki olennot rakkauden huumaukseen, joka saa aikaan, että te veneessä ollessanne riiputatte käsiänne vedessä, hajotatte hiuksenne tuulen liehuteltaviksi ja että teidän ajatuksenne viheriöitsevät kuin metsän viidakot? Eräs pieni kasvi, tuoksuva simake, on yksi tuon verhotun sopusoinnun suurimpia aiheuttajia. Ei kukaan voi sitä myöskään rankaisemattomana pitää lähellään. Asettakaa kukkavihkoon noita kuituja, jotka ovat kiiltäviä ja juovikkaita kuin valkea- ja vihreäsäikeinen kudos, ja loppumaton hurmaus värisyttää teidän sydämenne pohjalla olevia ruusunnuppuja, joita häveliäisyys siellä musertaa. Olettakaa porsliinimaljakon reunoille vahva kerros yksinomaan noita valkeita Tourainen viinitarhoissa erikoisesti kasvavia kukkakimppuja. Asettakaa tuo kukkien puhe ikkunan valoon, jotta siitä pääsisivät näkyviin raikkaat yksityiskohdat, viehättävät vastakkaisuudet ja arabeskit, jotta liikutettu valtiatar näkisi siinä yhden enemmän avautuneen kukan, josta vierähtää kyynel. Hän on hyvin lähellä antautumista ja tarvitaan enkeli tai hänen lastensa ääni vetämään häntä pois syvyyden reunalta. Mitä annetaan Jumalalle? tuoksuja, valoa ja laulua, meidän luontomme kaikkein puhtaimpia ilmaisuja. Mutta kaikkea sitä, mikä uhrataan Jumalalle, eikö sitä tarjottu rakkaudelle tuossa valoisassa kukkien runossa, joka lakkaamatta hymisi sydämelle melankolisia laulujaan hyväillen sen kätkettyjä nautintoja, tunnustamattomia toiveita, harhoja, jotka syttyvät ja sammuvat kuin Neitsyt-tähdistön tähdet kuumana yönä?

Nämä huvitukset olivat meille suureksi avuksi vaimentamaan luontoa, joka oli kiihtynyt rakastetun olennon pitkällisestä katselemisesta, noista silmäyksistä, jotka nauttien säteilivät aina toisen sisimpään olemukseen saakka. Ne olivat minulle, en uskalla sanoa hänelle, kuten nuo halkeamat, joista murtamattoman padon sulkemat vedet syöksyvät esiin, ja jotka usein estävät onnettomuuden vähentämällä veden voimaa. Kieltäytymisellä on kuolettavia uupumuksia, joita torjuvat jotkut yksitellen pudonneet murut tuosta taivaasta, joka Dan'ista Saharaan antaa mannaa kulkijalle. Kuitenkin minä olen usein yllättänyt Henrietten seisomassa noiden kukkien edessä kädet riipuksissa ja vajonneena myrskyisiin unelmiin, joiden aikana ajatukset paisuttavat rintaa ja kiihdyttävät otsaa; ne tulevat aaltoina, puhkeavat kuohuina, uhkaavat ja jättävät jälkeensä herpaisevan väsymyksen. En ole sittemmin koskaan tehnyt kenellekään kukkavihkoja! Kun olimme keksineet tämän kielen käytettäväksemme, tunsimme me samanlaista tyytyväisyyttä kuin orja, joka pettää herraansa.

Tuon kuukauden loppuaikana kulkiessani puutarhoja pitkin minä näin joskus hänen kasvonsa ikkunaa vasten painettuina, ja kun minä tulin sisälle saliin, tapasin minä hänet käsityönsä ääressä. Jos minä en saapunut äänettömästi sovittuun aikaan, jota emme muuten koskaan määränneet, näin minä välistä hänen valkean vartalonsa harhailevan terassilla; ja kun minä hänet siellä yllätin, sanoi hän minulle: — Olen tullut teitä vastaan. Täytyyhän viimeistä lasta hiukan viehätellä.

Kiusalliset lautapelit olivat keskeytyneet kreivin ja minun välillä. Hänen viimeiset ostonsa vaativat koko joukon asioilla käyntejä, tutkimuksia, tarkastamisia, rajantekoa ja maanmittausta. Hänen piti antaa määräyksiä ja pitää huolta maatöistä, jotka vaativat isännän silmää ja jotka päätettiin hänen ja hänen puolisonsa kesken. Me menimme usein, kreivitär ja minä, tapaamaan häntä uusille alueille lasten kanssa, jotka matkan kestäessä juoksivat hyönteisten, tamminkaisten ja leppäkerttujen perässä ja tekivät kukkavihkojansa. Kävellä rakastetun naisen kanssa, antaa hänelle käsivartensa! nuo rajattomat ilot ovat riittäviä yhdelle elämälle. Keskustelu on silloin niin tuttavallista! Me menimme yksin ja palasimme kenraalin kanssa, leikillinen pilanimi, jonka me annoimme kreiville, kun hän oli hyvällä tuulella. Nämä kaksi matkan suorittamistapaa antoivat meidän nautinnollemme vaihtelua vastakohdillaan, joiden salaisuuden tuntevat vain yhtymisessään häiriytyneet sydämet. Kotimatkalla sekoittui samoihin onnellisuuksiin, katseeseen, kädenpuristukseen, levottomuutta. Menomatkalla niin vapaa keskustelu sai paluumatkalla salaperäisiä merkityksiä, kun toinen meistä keksi jonkun väliajan jälkeen vastauksen verhottuihin kysymyksiin tai kun alotettu keskustelu jatkui noissa arvoituksellisissa muodoissa, joihin meidän kielemme on niin taipuisa ja joita naiset niin nerokkaasti sepittävät. Kuka ei ole tuntenut tuota nautintoa tehdä itsensä ymmärretyksi ikäänkuin tuntemattomassa piirissä, jossa ajatukset pysyvät erillään muusta joukosta ja yhdistyvät välittämättä tavallisista säännöistä? Eräänä päivänä minulla oli hillitön toive, joka nopeasti hävisi, kun Henriette erääseen kreivin kysymykseen, jolla hän tiedusteli mistä me puhuimme, vastasi kaksimielisellä lauseella, johon kreivi tyytyi. Tämä viaton pilanteko huvitti Madeleineä ja saattoi punastumaan hänen äitinsä, joka ilmaisi minulle ankaralla katseella, että hän saattoi vetää minulta pois sielunsa, kuten hän äskettäin oli vetänyt kätensä, tahtoen pysyä moitteettomana puolisona. Mutta tällä puhtaasti henkisellä yhteydellä oli niin suuria viehätyksiä, että me seuraavana päivänä aloimme taas uudelleen.

Tunnit, päivät ja viikot kuluivat siten täynnä yhä uudistuvia iloja. Tultiin viininkorjuun aikaan, joka Tourainessa on todellista juhlaa. Syyskuun loppupuolella on aurinko vähemmän kuuma kuin elonkorjuun aikana, ja niityillä voi olla tarvitsematta pelätä hellettä ja väsymystä. On helpompi poimia viinirypäleitä kuin leikata viljaa. Hedelmät ovat aivan kypsiä. Sato on korjattu, leipä halventuu ja tämä yltäkylläisyys tekee elämän onnelliseksi. Pelko, jolla odotettiin yhtäpaljon rahaa kuin vaivoja kysyneiden maatöiden tulosta, on hävinnyt täysinäisen vilja-aitan ja täyttymäisillään olevien viinikellarien edessä. Viininkorjuu on silloin kuin elojuhlan iloinen jälkiruoka, taivas hymyilee siihen aikaan alituisesti Tourainessa, jossa syksyt ovat suurenmoisia. Tässä vieraanvaraisessa maakunnassa saavat viininkorjaajat talon puolesta ruuan. Nämä ateriat ovat ainoat, joilla köyhä väki joka vuosi saa ravitsevaa ja hyvin valmistettua ruokaa, ja he ovat niihin yhtä mieltyneitä kuin patriarkaalisissa perheissä lapset vuotuisiin perhejuhliin. He kiiruhtavatkin joukottain kartanoihin, joissa isännät kestitsevät heitä ilman itaruutta. Talo on silloin täynnä väkeä ja ruoka-aineita. Viininpuserrushuoneet ovat yhtämittaa auki. Kaikkia näyttää elähyttävän tynnyrintekijöiden ja iloisilla tytöillä lastattujen vaunujen liikkeet ja väki, joka paremman palkan toivossa laulaa joka hetki. On sitäpaitsi toinenkin ilon aihe, kaikki säätyarvot sekaantuvat: naiset, lapset, isännät ja työväki, koko maailma ottaa osaa tähän viininkorjuu-juhlaan. Nämä eri seikat voivat selittää tuon hilpeyden, joka tarttuu iästä ikään, joka noina viimeisinä vuoden kauniina päivinä puhkeaa esiin ja jonka muisto aiheutti muinoin Rabelais'lle hänen suuren teoksensa baccanaalisen muodon. Jacques ja Madeleine, alati sairaina, eivät olleet koskaan saaneet olla läsnä viininkorjuussa. Minun oli laita samoin, ja heidät valtasi lapsellinen iloisuus, kun he näkivät, että heidän ilonsa oli jaettu. Heidän äitinsä oli luvannut tulla meidän mukaamme katsomaan viininkorjuuta. Meidän piti mennä Villaines'iin, jossa valmistettiin maakunnan korit, tilaamaan niitä oikein kauniita. Oli kysymys, että me neljä korjaisimme sadon muutamista meidän saksillemme säästetyistä lohkoista; mutta oli sovittu, ettei syötäisi liiaksi viinirypäleitä. Syödä viinitarhoissa tourainelaisia paksuja rypäleitä oli jotain niin herkullista, että halveksittiin kauneimpiakin pöydällä olevia rypäleitä. Jacques sai minut antamaan lupauksen, etten ollenkaan menisi katsomaan viininkorjuuta muualla, vaan rajoittuisin Clochegourde'n alueeseen. Nuo kaksi pientä olentoa, jotka tavallisesti olivat kärsiviä ja kalpeita, eivät koskaan olleet verevämpiä, ruusuisempia eivätkä myöskään liikkuvampia ja vilkkaampia kuin tuona aamupäivänä. He lörpöttelivät pelkästään lörpöttelyn halusta, he juoksentelivat, tulivat ja menivät ilman näkyvää syytä; heillä, kuten muilla lapsilla, näytti olevan liiaksi elämää pudisteltavanaan. Herra ja rouva de Mortsauf eivät koskaan olleet nähneet heitä tuollaisina. Minä tulin lapseksi heidän kanssaan, ehkäpä enemmän lapseksi kuin he, sillä myöskin minä toivoin satoani. Me menimme mitä ihanimman sään vallitessa viinitarhoihin ja olimme siellä puolipäivää. Kuinka me kiistelimmekään siitä, kuka löytäisi kauneimmat rypäleet, kuka saisi pikemmin korinsa täyteen! Viinirypäleitä tuli ja meni äidille, ei poimittu ainoatakaan terttua, jota ei olisi hänelle näytetty. Hän alkoi nauraa nuorekkaan heleästi, kun minä, saapuen hänen tyttärensä jäljessä koreineni, sanoin hänelle, kuten Madeleine: — Entäs minun rypäleeni äiti? Hän vastasi minulle: — Rakas lapsi, älä kuumenna itseäsi liiaksi! Sitten vieden kätensä vuorotellen kaulaani ja hiuksiini hän antoi minulle keveän lyönnin poskelle lisäten: — Sinä olet aivan hiessä! Se oli ainoa kerta, jolloin minä kuulin tuon äänen hyväilyn, rakastajien sinä sanan. Minä katselin iloisia punaisten hedelmien ja sinivadelmien peittämiä pensasrivejä, minä kuuntelin lasten huutoja, minä tarkastelin viininkorjaajien joukkoa, tynnöreillä täytettyjä vaunuja ja selkäkoreja kantavia miehiä!… Ah! minä painoin kaikki muistiini, kaikki aina tuohon nuoreen mantelipuuhun asti, jonka alla hän seisoi raikkaana, värikkäänä, hymyilevänä päivänvarjonsa suojassa. Sitten minä aloin poimia rypäleitä, täyttää koriani ja tyhjentää sitä viinitynnöriin äänettömin ja hillityin ruumiin liikkein, hitain, täsmällisin askelin, jotka jättivät sieluni vapaaksi. Minä tunsin sanomatonta iloa ulkonaisesta työstä, joka ohjaa elämää intohimoa hillitessään. Ilman tätä koneellista liikuntoa olisi intohimo piankin sytyttänyt tuleen kaiken. Minä sain kokea kuinka paljon viisautta yksitoikkoiseen työhön sisältyy, ja minä ymmärsin luostarisäännöt.

Ensi kertaa pitkästä ajasta oli kreivi vailla kärtyisyyttä ja pisteliäisyyttä. Hänen terve poikansa, tuleva Lenoncourt-Mortsauf'in herttua, vaalea, ruusuinen ja rypäleiden tahraama, ilahdutti hänen sydäntänsä. Koska tämä päivä oli viimeinen viininkorjuupäivä, antoi kenraali luvan tanssia illalla Clochegourde'n edustalla Bourbon'ien paluun kunniaksi; juhla oli siten täydellinen kaikille. Palatessa tarttui kreivitär minun käsivarteeni. Hän nojasi minuun tavalla, joka antoi sydämeni tuntea koko hänen painonsa, liikkeellä, jolla äiti tahtoi ilmaista iloansa, ja sanoi korvaani: — Te tuotte meille onnea!

Toden teolla, minulle, joka tiesin hänen unettomat yönsä, hänen levottomuutensa ja hänen aikaisemman elämänsä, jossa Jumalan käsi oli häntä tukenut, mutta jossa kaikki oli ollut kuivaa ja väsyttävää, minulle tuo hänen niin rikassointuisen äänensä korostama lause ilmensi iloja, joita ei kukaan nainen maailmassa voinut minulle enää tuottaa.

— Päivieni onneton yksitoikkoisuus on katkaistu, elämä kaunistuu toiveineen, sanoi hän minulle hetken äänettömyyden perästä. Oi, älkää jättäkö minua! Älkää pettäkö koskaan minun viattomia taikauskojani! Olkaa vanhin poika, joka tulee veljiensä huoltajaksi!

Tässä, Natalie, ei ole mitään romaanimaista: havaitakseen siinä syvien tunteiden äärettömyyden tulee nuoruudessaan olla heittänyt luotinauhan noihin suuriin järviin, joiden rannalla on elänyt. Jos monille olennoille intohimot ovat olleet laavavirtoja, jotka ovat vyöryneet kuivettuneiden rantojen välissä, onhan myös sieluja, joissa uskomattoman vaikeasti hillitty intohimo on täyttänyt tulivuoren aukon kirkkaalla vedellä?