— Ei, vastasi hän, minä en voi olla teidän nautintojenne
lähteenä.
Hän huokasi ja katsahti minuun salaisten tuskien hymyllä tuollaisella hetkeksi kapinaan nousseen orjan hymyilyllä. Tästä päivästä alkaen hän ei ollut minun rakastettuni, vaan minun kaikkein rakkaimpani. Hän ei ollut minun sydämessäni kuten nainen, joka tahtoo siellä sijaa, joka juurtuu sinne uhrautumuksen tai suuren nautinnon takia, ei, hän oli koko minun sydämeni ja jotain välttämätöntä minun elämälleni. Hän tuli siksi, mitä florentinilaisen runoilijan Beatrice, mitä venetsialaisen runoilijan puhdas Laura oli, suurten ajatusten äidiksi, pelastavien päätöksien tuntemattomaksi vaikuttimeksi, tulevaisuuden tueksi, valoksi, joka loistaa pimeydessä kuten lilja synkissä lehdoissa. Niin, hän saneli nuo korkeat säädökset, jotka terästävät kohtalon iskuja vastaan, jotka pelastavat vaarasta, hän on antanut minulle Coligny'n järkähtämättömyyden voittaakseni voittajat, uudistuakseni tappioista, väsyttääkseni voimakkaimmatkin taistelijat.
Seuraavana päivänä syötyäni aamiaista Frapesle'ssa ja lausuttuani hyvästini isäntäväelleni, joka oli niin hyväntahtoisesti suhtautunut rakkauteni itsekkäisyyteen, minä läksin Clochegourde'en. Herra ja rouva de Mortsauf olivat päättäneet seurata minua Tours'iin, josta minun piti yöllä matkustaa Pariisiin. Matkalla oli kreivitär painokkaan vaitelias, hän väitti ensiksi päätänsä kivistävän; sitten hän punastui tästä valheesta ja korjasi sen äkkiä lausuen, että hän tunsi mielipahaa minun lähdöstäni. Kreivi pyysi minua tulemaan heidän luokseen, kun milloin Chessel'ien poissaollessa haluaisin nähdä Indre'n laaksoa. Me erosimme sankarillisesti ilman näkyviä kyyneleitä; mutta kuten moniaat sairaloiset lapset, joutui Jacques liikutuksen valtaan, joka sai hänet vuodattamaan kyyneleitä, sillä välin kun Madeleine naisellisesta vaistosta puristi äitinsä kättä.
— Rakas poju! sanoi kreivitär suudellen kiihkeästi Jacques'ia.
Kun minä olin yksin Tours'issa, valtasi minut päivällisen jälkeen selittämätön raivokohtaus, jommoisia ei koeta kuin nuorella iällä. Minä vuokrasin hevosen ja ajoin viidessä neljännestunnissa Tours'in ja Pont-de Ruan'in välin. Täällä, häveten näyttää hulluuttani, minä juoksin jalkasin tietä pitkin ja saavuin kuten vakooja hiljaa hiipien puutarhapengermälle. Kreivitär ei ollut siellä. Minä kuvittelin, että hän kärsi. Minä olin säilyttänyt pienen portin avaimen ja astuin sisälle. Kreivitär laskeutui tällä hetkellä portaita alas kahden lapsensa kanssa tullakseen hengittämään, surumielin ja hitaasti, tämän seudun vienoa kaihomielisyyttä auringon laskiessa.
— Äiti, tuolla on Felix, sanoi Madeleine.
— Niin, minä olen täällä, sanoin minä hiljaa kreivittärelle. Kysyin itseltäni, miksi minä olin Tours'issa, kun minun vielä oli helppo nähdä teitä. Minkätähden en täyttäisi toivetta, jota viikon perästä en enää voisi toteuttaa?
— Hän ei jätä meitä, äiti, huusi Jacques hypähdellen.
— Ole hiljaa, sanoi Madeleine, sinä saatat tänne kenraalin.
— Tämä ei ole viisasta, jatkoi kreivitär, mikä järjettömyys!