Minä tunnustin hänelle diplomaattisoturin asemani, jossa minä olin vainottu kuin villipeto, ja aatelismies verhoutui kuningasmielisyydellään kilpaillakseen Chesselin kanssa vaarasta ottaa minut vastaan. Huomatessani Clochegourde'n tuntui minusta kuin olisivat nuo kahdeksan vastikään mennyttä kuukautta olleet unta. Esitellessään minut sanoi kreivi vaimolleen: — Arvaa, kenen minä sinulle tuon?… Felix'in.
— Onko se mahdollista! kysyi hän kädet hervottomina ja kasvot tyrmistyneinä.
Minä astuin esiin, me pysyimme molemmat kaksi liikkumattomina, hän kahlehdittuna nojatuoliinsa ja minä hänen ovensa kynnykselle. Me katsoimme toisiimme tuolla kiihkeällä tuijotuksella, jolla kaksi rakastajaa katsovat toisiinsa tahtoessaan korvata yhdellä katseella koko menetetyn ajan. Mutta häveten hämmästystään, joka paljasti hänen sydämensä, hän nousi ylös; minä lähestyin häntä.
— Olen paljon rukoillut teidän puolestanne, sanoi hän minulle ojennettuaan kätensä suudeltavaksi.
Hän kysyi minulta kuulumisia isästään; sitten hän arvasi väsymykseni ja meni toimittamaan minulle vuodetta, sillä aikaa kun kreivi laitatti minulle ruokaa, sillä olin kuolemaisillani nälästä. Minä sain sen huoneen, joka oli kreivittären huoneen yläpuolella, hänen tätinsä huoneen. Hän antoi kreivin saattaa minut sinne asetettuaan jalkansa ensimäiselle portaalle nähtävästi neuvotellen itsensä kanssa, seuraisiko hän minua. Minä käännyin, hän punastui, toivotti minulle hyvää yötä ja vetäytyi äkkiä takaisin. Kun minä laskeuduin aamiaiselle, sain kuulla Waterloo'n mellakoista, Napoleonin paosta, liittolaisten marssimisesta Pariisiin ja Bourbon'ien todennäköisestä paluusta. Nämä tapahtumat olivat kaikki kaikessa kreiville, meille ne eivät merkinneet mitään. Tiedättekö, mikä oli suurin uutinen, jonka minä sain kuulla, tervehdittyäni lapsia? Sillä minä en puhu levottomuudestani nähdessäni kreivittären kalpeana ja laihtuneena; minä arvasin minkä mullistuksen hämmästystä osoittava liike voisi saada aikaan enkä ilmaissut sentähden muuta kuin iloa kreivittären nähdessäni. Tuo suuri uutisemme oli: — "Te saatte jäätä!" Kreivitär oli usein kuluneena vuonna pahoitellut sitä, ettei hänellä ollut tarpeeksi raikasta vettä minua varten, joka, muun juoman puuttuessa, pidin jääkylmästä vedestä. Jumala tiesi millä vastuksien hinnalla hän oli saanut hankituksi itselleen jääkaapin. Te tiedätte paremmin kuin kukaan, että rakkaudella on kylliksi yhdessä sanassa, yhdessä katseessa, yhdessä äänen käänteessä, yhdessä näköjään vähäpätöisessä huomaavaisuudessa; sen kaunein etuoikeus on tuoda itse itsensä ilmi. No niin! Hänen sanansa, hänen katseensa, hänen ilonsa paljastivat minulle hänen tunteidensa laajuuden, kuten minä olin hänelle niukasti ilmaissut omani käytökselläni lautapelissä. Mutta hänen hellyytensä viehättävät osoitukset kävivät runsaiksi: seitsemäntenä päivänä tuloni jälkeen hän ilmestyi jälleen pirteänä; hän säkenöitsi terveyttä, iloa ja nuoruutta; minä löysin rakkaan liljani kaunistuneena, täydellisemmin puhjenneena, samoin kuin minä löysin sydämeni aarteet kasvaneiksi. Eivätkö ne ole vain pikku sieluja, tai alhaisia sydämiä, joissa poissaolo heikentää tunteita, hävittää rakastetun piirteet ja vähentää hänen kauneuttansa? Olennoille, joilla on hehkuva mielikuvitus, joilla ihastus on veressä, joiden ihoa värittää purppura ja joilla intohimo saa pysyväisiä muotoja, muodostuuhan poissaolo heille kidutuksiksi, joilla ensimäiset kristityt saivat vahvistaa uskonsa ja jotka tekivät heille Jumalan näkyväksi! Asuuhan rakkauden täyttämässä sydämessä lakkaamattomia toiveita, jotka saavat antamaan enemmän arvoa kaivatuille ruumiin muodoille saattaessaan ne näkyviin unelmien tulen värittäminä! Saahan silloin kokea kiihtymyksiä, jotka luovat ihanteellista kauneutta jumaloiduille kasvonpiirteille, ajatusten niihin syventyessä. Menneisyys muistosta muistoon kerrattuna suurentuu; tulevaisuus täyttyy toiveilla. Sydämille, joissa nämä sähköiset vivahteet kuohuvat, on ensimäinen kohtaus silloin kuin hyväätekevä rajuilma, joka elähyttää maan ja hedelmöittää sen kohdistaessaan siihen salaman äkillisiä leimahduksia. Kuinka paljon suloisia iloja minä tunsinkaan nähdessäni, että meissä nuo ajatukset, nuo tunteet olivat molemminpuolisia! Millä ihastuneella katseella minä seurasin Henrietten onnellisuuden lisääntymistä! Nainen, joka elää rakastetun katseiden alaisena, antaa ehkä suuremman todistuksen tunteestaan kuin nainen, joka kuolee epäilyksen tappamana tai elinmehun puutteesta kuihtuu. En tiedä kumpi näistä kahdesta on enemmän liikuttava. Rouva de Mortsauf'in virkistyminen oli luonnollista, kuten toukokuun vaikutus ruohotasangoilla, kuten auringon ja veden vaikutus surkastuneisiin kukkiin. Kuten meidän rakkaudenlaaksollamme, niin Henriettelläkin oli ollut talvensa, ja hän elpyi jälleen, kuten laakso keväällä. Ennen päivällistä me laskeuduimme rakkaalle pengermällemme. Siellä, silitellen lapsi raukkaansa, joka oli tullut hennommaksi entisestään ja kulki äitinsä sivulla äänettömänä ikäänkuin vielä sairautta kärsien, hän kertoi minulle sairaan vuoteen ääressä vietetyt yönsä. — Noiden kolmen kuukauden aikana hän oli elänyt kokonaan sisällistä elämää. Hän oli asunut aivan kuin synkässä palatsissa peljäten astua sisälle ylellisiin huoneisiin, joissa valot välkkyivät, joissa pidettiin juhlia, juhlia, joihin hän ei saanut ottaa osaa. Hän oli seisonut ovella toinen silmä kiintyneenä lapseen, toinen epäselvään olentoon, toisella korvalla kuunnellen tuskia, toisella erästä ääntä. Hän oli lausunut yksinäisyyden siivittämiä runoja, joita kukaan runoilija ei ollut milloinkaan sepittänyt; mutta kaiken tämän hän oli tehnyt luonnollisesti, tietämättä oliko siihen vaikuttanut pieninkään rakkauden jälki, hekumallisen ajatuksen värähdys, itämainen runous, suloinen kuin Frangistanin ruusu. Kun kreivi liittyi meihin, jatkoi hän samaan tapaan naisena, joka on ylpeä itsestään, joka voi luoda ylvään katseen mieheensä ja punastumatta painaa suudelman poikansa otsalle. Hän oli paljon rukoillut, hän oli pitänyt kokonaisia öitä käsiään ristissä Jacques'in yli tahtoen pelastaa hänet kuolemalta.
— Minä menin, sanoi hän, aina pyhäkön ovelle asti rukoilemaan Jumalalta poikani elämää. Hänellä oli ollut näkyjä; hän kertoi ne minulle. Mutta hetkellä, jolloin hän enkelin-äänellään lausui nuo ihmeelliset sanat: — Kun minä nukuin, minun sydämeni valvoi! keskeytti kreivi hänet sanoen: Se on, että te olette ollut melkein hullu.
Kreivitär vaikeni viiltävän tuskan koskettamana, ikäänkuin tämä olisi ollut ensimäinen loukkaus, ikäänkuin hän olisi unohtanut, että kolmeentoista vuoteen tuo mies ei ollut laiminlyönyt sinkauttaa nuolia hänen sydämeensä. Kreivitär oli kuin jalo lintu, jonka karkea lyijynjyvä on lennosta satuttanut, hän vajosi raskaaseen masennuksen tilaan.
— Niinkö, herra, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, eikö ainoakaan minun sanoistani ole milloinkaan löytävä armoa teidän älynne tuomioistuimen edessä? Eikö teissä koskaan ole suvaitsevaisuutta minun heikkouttani kohtaan, ei minun naisellisten ajatuksieni ymmärtämystä?
Hän pysähtyi. Tuo enkeli katui jo valituksiaan ja mittasi yhdellä silmäyksellä niin hyvin menneisyytensä kuin tulevaisuutensa: voisiko hän olla ymmärretty, olihan hän juuri saanut vastaanottaa myrkyllisen hyökkäyksen. Hänen siniset suonensa takoivat voimakkaasti ohimoissa, hänellä ei ollut kyyneliä, mutta hänen silmiensä kirkkaus himmeni. Sitten hän loi katseensa maahan, jottei hän näkisi minun silmissäni suurentunutta tuskaansa, aavistettuja tunteitansa, sieluansa minun sieluni hyväilemänä ja ennenkaikkea koko tuota nuoren rakkauden värittämää myötätuntoisuutta, rakkauden, joka oli valmis kuten uskollinen koira siekailematta repimään sen, joka loukkaisi sen valtijatarta. Noina hirveinä hetkinä oli näkemisen arvoista se ylemmyys, jolla kreivi esiintyi; hän luuli saaneensa voiton vaimostaan ja vuodatti silloin hänen ylitsensä sanojen raesateen, jossa sama ajatus kertautui ja joka muistutti alati saman äänen synnyttäviä kirveen iskuja.
— Hän on siis yhä kaltaisensa, sanoin minä kreivittärelle, kun kreivi jätti meidät häntä hakemaan tulleen tallimestarin kiireellisestä kutsusta.