— Minun poikani, ei muuta, sanoi hän tehden minusta pilkkaa; eikö teillä silloin ole hyvin kaunis paikka minun sydämessäni.
Päivälliskello soi, hän tarttui minun käsivarteeni ja nojautui siihen mielihyvällä.
— Te olette kasvanut, sanoi hän minulle portaita noustessamme. Kun olimme pengermällä, liikutti hän levottomasti käsivarttani ikäänkuin minun katseeni olisivat koskettaneet häntä liian kiihkeästi; vaikka hänen silmänsä olivat alasluodut, hän tiesi hyvin, että katsoin vain häneen. Hän sanoi minulle sitten tuolla teeskennellyllä, niin suloisella, niin viehättävällä kärsimättömyydellä: — Katselkaamme toki hiukan rakasta laaksoamme! Hän kääntyi, levitti valkeasilkkisen päivänvarjonsa ylitsemme ja asetti Jacques'in sen suojaan. Päänliike, jolla hän osoitti minulle Indre'ä, ruuhta ja niittyjä, todisti, että hän minun vierailustani ja kävelyretkistämme alkaen ymmärsi noita sinertäviä taivaanrantoja ja niiden utuisia kaarrelmia. Luonto oli viitta, johon hän verhosi ajatuksensa. Hän tiesi nyt, mitä satakieli huokaa yön aikana ja mitä soiden laulaja yhä toistaa veisatessaan valitussäveltään.
Kello kahdeksan illalla minä sain olla läsnä kohtauksessa, joka minua syvästi liikutti ja jota minä en koskaan ennen ollut voinut nähdä, sillä minä olin siihen aikaan aina pelaamassa herra de Mortsauf'in kanssa. Tuo kohtaus tapahtui ruokasalissa ennen lasten levolle asettamista. Kello soi kaksi kertaa, kaikki talon väki saapui.
Te olette meidän vieraanamme, alistukaa luostarin sääntöihin, sanoi kreivitär vetäen minua kädestä tuolla viattomalla leikillisyydellä, joka on ominaista todella uskonnollisille naisille.
Kreivi seurasi meitä. Isäntäväki, lapset, palvelijat, kaikki polvistuivat paljain päin totutuille paikoilleen. Madeleinen vuoro oli lukea rukoukset: rakas pikku olento lausui ne lapsenäänellään, jonka teeskentelemättömät käänteet erottuivat kirkkaina ympäristön sopusointuisessa äänettömyydessä ja antoivat lauseille viattomuuden pyhän valkeuden, enkelisulon. Se oli liikuttavin rukous, minkä minä olen kuullut. Luonto vastasi lapsen sanoihin tuhansin iltaväreilyin, joka oli kuin vienoa urkujen säestystä. Madeleine oli kreivittären oikealla, Jacques vasemmalla puolella. Nuo kaksi kiharapäätä, joiden keskeltä kohosi äidin palmikoitu tukka ja joiden ylitse näkyi herra de Mortsauf'in valkeahiuksinen, kellastunut pää, muodostivat taulun, jonka värit jollakin tavalla toistivat mieleen rukouksen herättämiä ajatuksia. Ja lopuksi ylevänä yhdyssiteenä verhosi tuota kokoontunutta joukkoa laskevan auringon riutuva loiste, jonka rusotus väritti salin, niin että runolliset tai taikauskoiset sielut olisivat luulleet taivaan tulien olevan läsnä rukouksessa, jota nuo uskolliset Jumalan palvelijat tuolla pitivät polvistuneina, ilman arvoeroa, kirkon vaatimassa tasa-arvoisuudessa. Minun ajatukseni siirtyivät patriarkkaalisen elämän aikoihin ja suurensivat vielä tuota kohtausta, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan jo oli niin suuri. Lapset sanoivat hyvää yötä isälle, väki hyvästeli meitä, kreivitär meni pois ojentaen käden kummallekin lapselle, ja minä astuin saliin kreivin kanssa.
— Me annamme teille autuuden tuolla ja helvetin tässä, sanoi kreivi osoittaen lautapeliä.
Kreivitär liittyi meihin puolen tunnin perästä ja siirsi käsityönsä pöytämme ääreen.
— Tämä tulee teille, sanoi hän, käännellen kanavakangasta; mutta työ on jo viivästynyt kolme kuukautta. Tämän neilikan ja tuon ruusun välillä on lapsi parkani sairastanut.
— Peliin käsiksi, sanoi herra de Mortsauf, älkäämme puhuko tuosta.
Kuusi — viisi, herra kuninkaan lähetti.