Kun minä menin levolle, jännitin minä tarkkaavaisuuttani kuullakseni kreivittären kävelevän kamarissaan. Jos hän pysyi alallaan ja hiljaisena, ahdistivat minua hurjat ajatukset, jotka herättivät sietämättömiä haluja. — Minkätähden hän ei olisi minun omani? sanoin minä itselleni. Onkohan hänkin, kuten minä, aistillisen pyörremyrskyn vallassa? Kello yksi minä laskeuduin alakertaan, minä kävelin äänettömästi, tulin hänen ovensa eteen ja laskeuduin siihen pitkäkseni; korva oven rakoon painettuna minä kuuntelin hänen tasaista ja suloista lapsen hengitystänsä. Kun minun tuli kylmä, nousin minä jälleen yläkertaan, asetuin vuoteelle ja nukuin rauhallisesti aamuun asti. En tiedä, minkä luonnonlain vaikutus ilmenee siinä nautinnossa, jota tunnen käydessäni eteenpäin aina syvyyksien reunalle asti, tunnustellessani pahan kurimusta, tutkiessani sen pohjaa, tuntiessani sen kylmyyden ja vetäytyessäni takaisin järkytettynä. Tuo yön hetki hänen ovensa kynnyksellä, johon minä vuodatin raivon kyyneleitä hänen koskaan saamatta tietää, että hän seuraavana aamuna oli kulkenut minun kyynelteni ja suudelmieni ylitse siveydessään, joka oli vuoroin rikottu, vuoroin kunnioitettu, kirottu ja jumaloitu; tuo useimmista typerältä näyttävä hetki antoi minulle aavistuksen siitä innostuksesta, joka ajaa sotamiehiä eteenpäin: jotkut heistä ovat kertoneet minulle asettaneensa elämänsä sillä tavoin vaaraan, että he heittäytyivät patteria vastaan saadakseen tietää, pääsisivätkö he karteesitulesta ja olisiko heillä onnea karauttaessaan siten mahdollisuuksien kuilun ylitse, kuten Jean Bart [ranskal. merisankari kuoli v. 1702. Suom. muist.] tupakoidessaan ruutitynnörin päällä. Seuraavana päivänä minä menin poimimaan kukkia ja tein kaksi kukkavihkoa; kreivi ihaili niitä, hän, jota ei muuten mikään tämäntapainen liikuttanut.
Minä vietin muutamia päiviä Clochegourde'ssa tehden ainoastaan lyhyviä vierailuja Frapesle'en, jossa minä olin kuitenkin kolme kertaa päivällisillä. Ranskalainen armeija valtasi Tours'in. Vaikka minä ilmeisesti rouva de Mortsauf'ille merkitsin elämää ja terveyttä, pyysi hän minua hartaasti lähtemään Chateauraux'hon ja palaamaan kaikessa kiireessä Issoudun'in ja Orleans'in kautta Pariisiin. Minä tahdoin kieltäytyä, mutta hän käski minua lausuen, että perheen suojelushenki oli puhunut; minä tottelin. Meidän jäähyväisemme olivat tällä kertaa kyynelillä kostutetut. Hän pelkäsi tuota viettelevää maailmaa, jonne minä olin menossa. Olinhan minä nyt täydellä todella joutumassa noiden etujen, intohimojen ja nautintojen pyörteisiin, jotka tekevät Pariisista meren, yhtä vaarallisen siveälle rakkaudelle kuin puhtaalle omalletunnolle. Minä lupasin kirjoittaa hänelle joka ilta päivän tapahtumista ja ajatuksistani pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Tämä lupaus sai hänet nojaamaan raukeata päätänsä olkaani vasten, ja hän sanoi minulle: — Älkää unohtako mitään, kaikki tulee kiinnittämään minun mieltäni.
Hän antoi minulle vietäväksi kirjeitä herttualle ja herttuattarelle, joiden luo minä menin toisena päivänä tuloni jälkeen.
— Teillä on onnea, sanoi minulle herttua; syökää päivällistä täällä, tulkaa kanssani tänä iltana linnaan, teidän menestyksenne on valmis. Kuningas on puhunut teistä tänä aamuna lausuen: "Hän on nuori, kykenevä ja uskollinen!" Ja kuningas pahoitteli kun hän ei tiennyt, olitteko kuollut vai elossa ja minne tapaukset olivat viskanneet teidät, senjälkeen kun olitte niin hyvin täyttänyt teille annetun tehtävän.
Illalla minä olin valtioneuvoston esittelijäsihteerinä, ja minulla oli Ludvig XVIII:nnen luona salainen virka, joka pysyi yhtä kauan kuin hänen hallituskautensakin, luottamustoimi, joka oli vailla loisteliaita suosionosoituksia, mutta turvattu mahdollisesta epäsuosiosta, paikka, joka asetti minut keskelle hallitusta ja oli minun menestyksieni lähteenä. Rouva de Mortsauf oli nähnyt oikein, häntä oli minun siis kiittäminen kaikesta: vallasta, rikkaudesta, onnesta ja tiedoista; hän oli minun oppaanani ja rohkaisi minua, hän puhdisti minun sydämeni ja antoi minun tahdonvoimilleni tuon yhtenäisyyden, jota ilman nuoruuden voimat kuluvat hyödyttömästi. Myöhemmin minä sain virkatoverin. Kummankin meistä piti olla palveluksessa kuuden kuukauden aika. Me saatoimme tarvittaessa olla toistemme sijaisina; meillä oli huone linnassa, ajoneuvot ja runsaita palkkioita matkakustannusten korvaukseksi, milloin olimme pakotettuja matkustamaan. Kummallinen asema! Me olimme tuon hallitsijan salaisia oppilaita, jonka politiikalle hänen vihamiehensäkin ovat sittemmin antaneet loistavan tunnustuksen, me kuulimme hänen arvostelujaan kaikesta, sisäisistä ja ulkoisista asioista, meillä ei ollut mitään näkyvää vaikutusvaltaa ja kuitenkin meiltä tultiin kysymään neuvoa, kuten Molière kysyi Laforet'lta, me näimme kokeneen iän harkinnan nojautuvan meidän nuorekkaaseen luottamukseemme. Meidän tulevaisuutemme oli muutoin tehty turvatuksi tavalla, joka oli omiansa tyydyttämään kunnianhimoa. Paitsi minun esittelijäsihteerinpalkkaani, joka oli määrätty valtioneuvoston menosäännössä, antoi kuningas minulle tuhat frangia kuussa omasta rahastostaan ja muisti minua usein lahjoilla. Vaikka kuningas tiesi, että kahdenkolmatta vuotias nuori mies ei jaksaisi kestää pitkiä aikoja työtä, jolla hän minua rasitti, ei minun virkaveljeäni, joka nykyään on Ranskan pääri, valittu ennenkuin heinäkuun lopulla v. 1817. Tämä valinta oli niin vaikea, tehtävämme vaativat niin paljon erikoisominaisuuksia, että kuningas epäröi kauan aikaa. Hän kunnioitti minua kysymällä minulta, kuka niiden nuorten miesten joukossa, joita valinta koski, paraiten sopisi yhteen, minun kanssani. Heidän joukossaan oli yksi tovereistani Lepitre'n koulukodin ajoilta, ja minä en häntä ollenkaan maininnut. Majesteetti kysyi minulta syytä siihen.
— Kuningas, sanoin minä hänelle, on valinnut miehiä, jotka ovat kaikki yhtä uskollisia, mutta kyvyltään erilaisia, minä olen nimittänyt sen jonka minä luulen taitavimmaksi, varmana siitä, että olen aina tuleva hänen kanssansa hyvin toimeen.
Minun arvosteluni oli sama kuin kuninkaan. Hän oli minulle alati kiitollinen uhrauksesta, jonka olin tehnyt. Tässä tilaisuudessa hän sanoi minulle: Te tulette olemaan ensimäinen. Hän ilmaisi minun arvosteluni virka veljelleni, joka palkinnoksi tästä palveluksesta soi minulle ystävyytensä. Huomaavaisuus, jota herttua de Lenoncourt minulle osoitti, määräsi muiden ihmisten suhteen minuun. Nämä sanat: "Kuningas tuntee suurta mielenkiintoa tätä nuorta miestä kohtaan, hänellä on tulevaisuutta, kuningas on mieltynyt häneen." olisivat jo sinänsä korvanneet lahjakkuuden, mutta sille ystävälliselle kohtelulle, joka nuorten henkilöiden osaksi tulee, antoivat ne jotakin sellaista, millä kunnioitetaan valtaa. Niin herttua de Lenoncourt'in kuin sisareni luona, joka meni näihin aikoihin naimisiin serkkunsa markiisi de Listomère'n kanssa (hän oli tuon vanhan sukulaisen poika, jonka luona minä kävin Saint-Louis-saarella), minä tein vähitellen tuttavuutta faubourg Saint-Germain'in vaikutusvaltaisimpien henkilöiden kanssa.
Henriette hankki minulle pian pääsyn seurapiiriin, jonka nimenä oli Petit-Château. Tämä tapahtui prinssessa de Blamont-Chauvry'n avulla, jonka pikkuserkku hän oli. Kreivitär kirjoitti hänelle niin innokkaasti minusta, että prinsessa kutsui minut heti kohta vierailulle luokseen. Minä seurustelin paljon hänen kanssansa, minä osasin miellyttää häntä, ja hänestä tuli ei minun suojelijattareni, vaan ystävä, jonka tunteissa oli jotain äidillistä. Vanha prinsessa otti sydämenasiakseen tutustuttaa minut tyttäreensä rouva d'Espard'iin, herttuatar de Langais'hen, vikomtesse [vicomte, fem. vicomtesse, kreivin ja paroonin välinen aatelisarvo. Suom. muist.] de Beauséant'iin ja herttuatar de Maufrigneuse'een, kaikki naisia, jotka vuorotellen pitivät muodin valtikkaa ja jotka olivat sitä suosiollisempia minulle, kun minulla ei ollut mitään vaatimuksia heihin nähden ja olin valmis aina miellyttämään heitä. Veljeni Charles, joka ei enää ajatellut minua laiminlyödä, nojautui tästä lähtien minuun; mutta nopea menestykseni synnytti hänessä salaisen kateuden, joka myöhemmin tuotti minulle paljon suruja. Hämmästyneinä tästä odottamattomasta onnesta isäni ja äitini tunsivat turhamielisyytensä imarrelluksi ja hyväksyivät minut lopulta pojakseen; mutta kun heidän tunteensa oli jossain määrin keinotekoista, etten sanoisi teeskenneltyä, ei tämä kääntymys paljon vaikuttanut katkeroituneeseen sydämeeni. Yleensähän itsekkyyden täyttämät tunteenliikutukset herättävät vähän myötätuntoa; sydän kammoo laskelmia ja kaikenkaltaisia hyötynäkökohtia.
Minä kirjoitin uskollisesti rakkaalle Henriettelleni, joka vastasi minulle yhdellä tai parilla kirjeellä kuussa. Hänen henkensä valisti siten minua, hänen ajatuksensa kulkivat etäisyyksien halki ja puhdistivat minun ilmakehäni. Ei ainoakaan nainen voinut minua vallata. Kuningas tiesi minun pidättymiseni; hän kuului tässä suhteessa Ludvig XV:nnen kouluun ja hymyillen nimitti minua neiti de Vandenesse'ksi, mutta elämäntapani järkevyys miellytti häntä suuresti. Minulla oli se vakaumus, että kärsivällisyys, johon minä olin tottunut lapsuuteni aikana ja etenkin Clochegourde'ssa, auttoi minua paljon saamaan suosionosoituksia kuninkaan puolelta, joka oli alati erinomaisen ystävällinen minulle. Hän oli epäilemättä saanut päähänpiston lukea minun kirjeitäni, sillä minun neitseellinen elämäni ei häntä kauvoja pettänyt. Eräänä päivänä kun herttualla oli palvelus hovissa, minä kirjoitin kuninkaan sanelun mukaan. Nähdessään herttua de Lenoncourt'in astuvan sisään kuningas silmäili meitä veitikkamaisella katseella.
— No, tuo pahuksen Mortsauf tahtoo siis alati elää? sanoi hän herttualle kauniilla hopeanhelähteisellä äänellään, johon hän osasi mielensä mukaan saada pistosanan purevuutta.