— Alati, vastasi herttua.
— Kreivitär de Mortsauf on enkeli, jonka minä mielelläni tahtoisin nähdä täällä, jatkoi kuningas; mutta jos minä en voi mitään, on minun kanslerini, sanoi hän kääntyen minua kohden, onnellisempi. Teillä on kuusi kuukautta vapaasti käytettävänänne, minä olen päättänyt antaa teille virkaveljeksi sen nuoren miehen, josta me puhuimme eilen. Pitäkää hauskaa Clochegourde'ssa, herra Cato! Ja kuningas poistui hymyillen huoneesta.
Minä lensin kuin pääskynen Touraine'a kohden. Ensi kerran minä menin näyttäytymään rakastetulleni en ainoastaan hiukan vähemmän kokemattomana, vaan myöskin lisäksi näöltäni hienona nuorena miehenä, jonka tavat olivat kohteliaimpien salonkien hiomat, jonka kasvatuksen kaikkein miellyttävimmät naiset olivat täydentäneet, joka vihdoinkin oli saanut kärsimyksensä palkituksi ja joka oli käyttänyt hyväkseen enkelin kokemusta, kauneimman enkelin, minkä taivas on lähettänyt lapsen suojelijaksi. Te tiedätte, kuinka minä olin vaatteiden puolesta varustettu noiden kolmen kuukauden aikana, jotka minä ensi kertaa vietin Frapesle'ssa. Kun minä palasin Clochegourde'en Vendée'n lähettiläsmatkani aikana, olin minä puettu metsästäjän tavoin. Minulla oli liivi, jossa oli vaaleanpunaiset napit, juovaiset polvihousut, nahkasäärystimet ja kengät. Matka, metsän tiheiköt olivat saattaneet vaatteeni niin huonoon kuntoon, että kreivin piti lainata minulle liinavaatteita. Kahden vuoden olo Pariisissa, seurustelu kuninkaan kanssa, varallisuus, täydentynyt kasvuni, nuorekkaat piirteeni, joilla lepäsi selittämätön, tyynestä sielusta johtuva loiste, sielusta, joka oli magneettimaisella vetovoimalla yhdistetty Clochegourde'sta ylitseni säteilevään puhtaaseen sieluun, kaikki oli saanut minussa aikaan muutoksen. Minussa oli varmuutta ilman ylvästelyä, minä tunsin sisäistä tyydytystä ollessani nuoruudestani huolimatta hallituksen huipuilla; minulla oli se tietoisuus, että minä olin salainen tuki ihanimmalle naiselle, joka koskaan on maanpäällä elänyt, hänen salainen toiveensa. Mahdollisesti minussa oli hiukan turhamielisyyden tunnetta, kun postimiesten ruoskat läjähtelivät uudella puistotiellä, joka erosi Chinon'in tiestä Clochegourde'en, ja kun ristikkoportti, jonka olemassaolosta minä en tiennyt, aukeni keskellä vastarakennettua ympärysaitaa. Minä en ollut kirjoittanut tulostani kreivittärelle, kun tahdoin valmistaa hänelle yllätyksen, ja siinä minä tein kaksinkertaisesti väärin: ensiksi, hänet valtasi liikutus, jonka aiheuttaa kauan ikävöity, mutta mahdottomana pidetty ilo, toiseksi hän osoitti minulle, että kaikki edeltäpäin lasketut yllätykset olivat sopimattomia.
Kun Henriette näki nuoren miehen siinä, missä hän oli nähnyt vain lapsen, loi hän katseensa maahan traagillisen hitaalla liikkeellä, minä sain tarttua hänen käteensä ja suudella sitä, hänen osoittamatta tuota sisällistä iloa, jonka hänen tunteidensa värinä minulle muutoin aina ilmaisi. Kun hän kohotti kasvonsa katsoakseen minuun vielä kerran, huomasin minä hänen olevan kalpean.
— Se on oikein, te ette siis unohda vanhoja ystäviänne? sanoi minulle herra de Mortsauf, joka ei ollut muuttunut eikä vanhentunut.
Molemmat lapset hyppäsivät minun kaulaani. Portilla näin minä
Jacques'in opettajan apotti Dominiksen vakavat piirteet.
— Niin, sanoin minä kreiville, minulla on tästälähin joka vuosi kuusi kuukautta vapautta, ja se aika kuuluu kokonaan teille. Mutta mikä teidän on? sanoin minä kreivittärelle ojentaen käsivarteni kietoakseni sen hänen vyötäisillensä ja tukeakseni häntä kaikkien hänen omaistensa läsnäollessa.
— Oh! päästäkää minut, sanoi hän minulle äkkiä peräytyen, se ei ole mitään.
Minä luin hänen sielustaan ja vastasin hänen salaiseen ajatukseensa sanomalla hänelle: — Ettekö te tunne enää uskollista orjaanne?
Hän tarttui minun käsivarteeni, jätti kreivin, lapsensa, apotin, paikalle kokoontuneet palvelijat ja vei minut etäälle kaikista, kääntyen nurmikentälle, mutta jääden heidän näkyviinsä; sitten kun hän luuli, ettei kukaan voinut kuulla hänen ääntänsä, hän sanoi: — Felix, ystäväni, antakaa anteeksi pelko ihmiselle, jolla ei ole muuta kuin yksi ainoa lanka tienviittana maanalaisessa labyrintissa ja joka vapisee nähdessään sen katkeavan. Toistakaa minulle, että minä nyt enemmän kuin koskaan olen teidän Henriettenne, että te ette jätä minua ollenkaan, ettei mikään ole teille minua arvokkaampi, että te pysytte aina uskollisena ystävänä. Minä olen vilahdukselta nähnyt tulevaisuuteen, ja te ette ollut kuten aina ennen kasvot loistavina ja silmät minuun kiintyneinä; te käänsitte minulle selkänne.