— Jumalan tahto kaikessa tapahtukoon!
— Tiedättekö, mitä kuningas sanoi teidän isällenne teistä? "Tuo pahuksen Mortsauf elää siis yhä vielä!"
— Se, mikä on leikkiä kuninkaan suussa, on täällä rikos, vastasi hän. Huolimatta meidän varovaisuustoimenpiteistämme oli kreivi seurannut meidän jäljessämme; hän saavutti meidät aivan hikisenä erään pähkinäpuun luona, jonka suojaan kreivitär oli pysähtynyt sanoakseen minulle nuo vakavat sanat; hänet nähdessäni minä aloin puhua viininkorjuusta. Oliko hänellä vääriä epäluuloja, en tiedä; mutta hän pysähtyi sanaakaan sanomatta meitä tarkastamaan välittämättä viileydestä, jota pähkinäpuut huokuivat. Hetken näin oltuaan ja lausuttuaan muutamia merkityksettömiä sanoja, joita katkaisivat paljon merkitsevät äänettömyydet, kreivi sanoi sydämensä ja päänsä olevan kipeän. Hän valitteli vienosti, koettamatta herättää meidän sääliämme ja kuvaamatta liiotelluin sanoin tuskiansa. Me emme kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Takaisin palatessa hän tunsi itsensä vielä huonommaksi, puhui vuoteelle asettumisesta ja asettui levolle ilman pitkiä puheita, luonnollisuudella, joka ei ollut hänelle tavallista. Me käytimme hyväksemme välirauhaa, jonka hänen hypokondrinen luonteensa meille antoi ja laskeuduimme rakkaalle pengermällemme Madeleinen seuraamana.
— Menkäämme soutelemaan, sanoi kreivitär muutaman kierroksen perästä, katsomme, kuinka tilankaitsija pyytää meille kaloja täksi päiväksi.
Me menimme ulos pikku portista, saavutimme ruuhen, hyppäsimme siihen ja kuljimme pian hitaasti ylöspäin pitkin Indre'a. Kuten kolme lasta, joita aivan mitättömät seikat huvittavat, me katselimme rannan ruohoja, sinisiä ja vihreitä neidonkorentoja; ja kreivitär hämmästyi huomatessaan voivansa nauttia niin rauhallisesta huvituksesta keskellä viiltäviä suruja; mutta luonnon tyyneys, joka on riippumaton meidän taisteluistamme, eikö se vaikuta meihin lohduttavan ihanalta? Pidätetyillä toiveilla täytetyn rakkauden kiihtymys sulaa sopusointuisasti veden aaltoiluun, kukat, joita ihmiskäsi ei ole turmellut, tuovat ilmi salaisimmat unelmansa, veneen miellyttävä keinuminen jäljittelee heikosti ajatuksia, jotka kareilevat sielussa. Me saimme tuntea tämän kaksinkertaisen runouden huumaavaa vaikutusta. Luonnonäänten soinnuttomat sanat ilmaisivat salaperäistä viehätystä, ja katseet saivat kirkkaamman loiston ottaessaan osaa valoon, joka auringosta niin runsaana virtasi liekehtiville ruohokentille. Joki oli kuin polku, jota myöten me lensimme. Ollen riippumattomia liikkeestä, jota jalan kulkeminen vaatii, me saatoimme vajota luomisen ihailuun. Vapaudessaan oleva pikku tyttö, meluavan iloisena, liikkeissään niin suloisena, puheissaan niin veitikkamaisena, eikö hän myöskin ollut elävä ilmaus kahdesta sielusta, jotka huvittivat itseänsä muovailemalla ihmeellisesti tuota Platonin uneksimaa ihanneluomaa, tunnettu kaikille niille, joiden nuoruuden on täyttänyt onnellinen rakkaus. Kuvatakseni teille tuota hetkeä, ei sen kuvaamattomissa yksityiskohdissa, vaan kokonaisuudessaan, minä sanon teille, että me rakastimme toisiamme kaikissa olennoissa, kaikissa esineissä, jotka meitä ympäröitsivät. Me tunsimme ulkopuolella itseämme onnen, jota kumpikin meistä toivoi; se tunki meihin niin voimakkaasti, että kreivitär riisui käsineensä ja antoi kauniiden käsiensä vajota veteen aivankuin viihdyttääkseen salaista poltetta. Hänen silmänsä puhuivat; mutta hänen suunsa, joka avautui puoleksi, kuten ruusu ilmaan, olisi kieltäytynyt lausumasta rakkauden sanoja. Te tunnette sopusoinnun, mikä syntyy kun matalat sävelet täydelleen yhtyvät korkeisiin, se on aina muistuttanut minulle meidän kahden sielumme sointua tuona hetkenä, joka ei koskaan enää palaa.
— Missä te kalastatte, sanoin minä hänelle, jos teillä ei ole muuta kuin omat rannat käytettävänä?
— Lähellä Ruan'in siltaa, sanoi hän. Ah! meillä on nyt joki omanamme Ruan'in sillasta aina Clochegourde'en asti. Herra de Mortsauf osti äskettäin tuhatkaksisataa aaria niittyjä näiden kahden vuoden säästöillä ja viivästyneillä vuosirahoillaan. Se hämmästyttää teitä?
— Minä tahtoisin, että koko laakso olisi teidän! huudahdin minä. Hän vastasi minulle hymyilyllä. Me saavuimme Ruan'in sillan alapuolelle, paikkaan, jossa oli suvanto ja jossa kalastettiin.
— Miten käy, Martineau? sanoi hän.
— Ah! armollinen kreivitär, meillä on huono onni. Niinä kolmena tuntina, jotka me olemme täällä olleet siirtyen myllyltä tänne, me emme ole saaneet mitään.