— Oletteko te siis siellä? huusi kreivi, joka saapui meitä kohden paljain päin.
Takaisintulostani alkaen hän pyrki itsepintaisesti sekoittautumaan meidän keskusteluihimme, olkoon että hän toivoi siitä jotain huvia, tai että hän luuli kreivittären kertovan minulle surujaan ja valittavan minun rinnoillani, tai että hän kadehti iloa, josta hän ei ollut osallinen.
— Kuinka hän minua seuraa! sanoi kreivitär epätoivoisella sävyllä. Menkäämme katsomaan viinitarhoja, me vältämme hänet. Hiipikäämme kumarassa pitkin aitauksen sivua, jotta hän ei huomaisi meitä.
Me käytimme suojanamme tiheätä pensasaitaa, saavutimme juosten viinitarhat ja olimme pian kaukana kreivistä eräässä mantelipuiden käytävässä.
— Rakas Henriette, sanoin minä hänelle silloin puristaen hänen kättänsä sydäntäni vasten ja pysähtyen katsomaan häntä hänen surussaan, te olette minua äskettäin viisaasti ohjannut suuren maailman vaarallisilla poluilla; sallikaa minun antaa teille muutamia neuvoja ja auttaa teitä lopettamaan kaksintaistelu, jossa ei ole todistajia ja jossa te ehdottomasti häviätte, sillä te ette taistele ollenkaan samanlaisilla aseilla. Älkää ponnistelko kauempaa hullua vastaan…
— Vaietkaa! sanoi hän pidättäen kyyneleitä, jotka tunkeutuivat hänen silmiinsä.
— Kuunnelkaa minua, rakas Henriette! Oltuani tunnin hänen kanssansa noissa keskusteluissa, joihin minun on pakko alistua rakkaudesta teihin, minun ajatukseni usein ovat häiriintyneet ja minun pääni on raskas; kreivi saa minut epäilemään omaa ymmärrystäni, samat toistetut ajatukset takertuvat vastoin tahtoani aivoihini. Selväluontoiset päähänpiintymät eivät ole tarttuvia; mutta kun hulluus ilmenee tavassa katsella asioita ja kun se kätkeytyy pysyvästi keskusteluihin, voi se aiheuttaa häiriöitä niille, jotka elävät sen läheisyydessä. Teidän kärsivällisyytenne on ylevää, mutta eiköhän se vie teitä henkiseen murtumiseen? Sentähden niin teidän kuin lastenne takia muuttakaa menettelyänne kreiviä kohtaan. Teidän ihailtava myöntymisenne on lisännyt hänen itserakkauttansa, te olette kohdellut häntä kuten äiti kohtelee hemmoteltua lasta, mutta nyt, jos te tahdotte elää… ja, sanoin minä katsoen häneen, te tahdotte sitä, niin käyttäkää valtaanne, joka teillä hänen ylitsensä on. Te tunnette hänet, hän rakastaa teitä ja pelkää teitä; lisätkää hänen pelkoansa, asettakaa hänen sekavia tahdonilmaisujansa vastaan suorasuuntainen tahto. Laajentakaa valtaanne, kuten hän on osannut laajentaa myönnytyksiä, joita te olette hänelle tehnyt, ja sulkekaa hänen sairautensa henkiseen piiriin, kuten hullut suljetaan koppeihin.
— Rakas lapsi, sanoi hän minulle katkerasti hymyillen, ainoastaan sydämetön nainen voi näytellä tuota osaa. Minä olen äiti, minusta tulisi huono pyöveli. Niin, minä osaan kärsiä, mutta tuottaa toisille kärsimyksiä! En koskaan, sanoi hän, en edes kunniallisen tai suuren päämäärän saavuttamisenkaan tähden. Sitäpaitsi minun pitäisi sallia sydämeni valehdella, muuttaa ääneni, asestaa otsani, väärentää liikkeeni… älkää vaatiko minulta sellaisia valheita. Minä voin asettua herra de Mortsauf'in ja hänen lastensa välille, minä otan vastaan hänen iskunsa, etteivät ne kohtaa täällä ketään; siinä kaikki, mitä minä voin tehdä sovittaakseni niin paljon toisilleen vastakkaisia etuja.
— Anna minun jumaloida sinua! pyhä, kolminkertaisesti pyhä! sanoin minä asettaen toisen polveni maahan, suudellen hänen pukunsa lievettä ja kuivaten siihen kyyneleitä, jotka nousivat silmiini. — Mutta jos hän tappaa teidät! sanoin minä hänelle.
Hän kalpeni ja vastasi nostaen silmänsä taivaaseen: