Laakson lilja: Maaseutuelämän kuvaus

by Honoré de Balzac

— Aina vaan Madeleine! sanoin minä ilmaisten hämmästystä, josta hän ei välittänyt kuin puoleksi. Madeleinellekö minä siis olen uskollinen?

Me vajosimme äänettömyyteen, jonka herra de Mortsauf onnettomasti tuli keskeyttämään. Minun täytyi sydän tulvillaan ylläpitää vaikeuksilla täytettyä keskustelua, jossa minun suorat vastaukseni kuninkaan tähän aikaan seuraamasta politiikasta törmäsivät yhteen kreivin mielipiteiden kanssa, ja hän vaati minua selittämään Hänen Majesteettinsa tarkoituksia. Huolimatta kyselyistäni, jotka koskivat hänen hevosiaan, hänen maataloudellista asemaansa, oliko hän tyytyväinen noihin viiteen vuokralle annettuun tilaan, hakkauttaisiko hän maahan erään vanhan puistokujan puut, hän palasi yhä politiikkaan vanhan piian riidanhaluisuudella ja lapsen itsepintaisuudella; sillä tämäntapaiset luonteet syöksyvät mielellään paikkoihin, joissa valo loistaa, he palaavat sinne alati suristen mitään ymmärtämättä ja väsyttävät sielua, kuten suuret kärpäset väsyttävät korvaa lentäessään pöristen pitkin ikkunoita. Henriette oli vaiti. Lopettaakseni tämän keskustelun, jota nuoruuden tulisuus olisi saattanut kiihdyttää, minä vastasin yksikantaisilla hyväksymisillä välttäen siten hyödyttömiä väittelyjä; mutta herra de Mortsauf'illa oli liian paljon järkeä ollakseen tuntematta kaikkea sitä, mikä minun kohteliaisuudessani oli loukkaavaa. Hetkellä, jolloin hän suuttuneena siitä, että hänellä aina oli oikein, alkoi kimmastua, hänen kulmakarvansa ja hänen otsansa uurteet liikahtelivat, hänen keltaiset silmänsä säihkyivät, hänen punertava nenänsä tuli vielä värikkäämmäksi, kuten tuona päivänä, jolloin minä ensi kerran olin yhden hänen mielettömyydenpuuskansa todistajana: Henriette loi minuun rukoilevia katseita antaen minun ymmärtää, ettei hän voinut käyttää minun hyväkseni valtaa, jolla hän hankki oikeutta lapsilleen tai puolusti heitä. Minä vastasin silloin kreiville, ottaen hänet vakavalta kannalta ja käsitellen hänen kiihtynyttä mieltänsä äärimmäisellä taitavuudella.

— Rakas poika raukka! sanoi kreivitär toistaen hiljaa useampia kertoja noita sanoja, jotka saapuivat minun korvaani kuin tuulen henkäys. Sitten kun hän luuli voivansa menestyksellä keskeyttää puhelun, sanoi hän meille pysähtyen: — Tiedättekö, herrat, te olette täydelleen ikävystyttäviä!

Tällä lauseella palautettuna naisille tulevaan ritarilliseen kuuliaisuuteen kreivi lakkasi puhumasta politiikasta. Me vuorostamme ikävystytimme hänet keskustelemalla mitättömistä asioista, ja hän jätti meidät yksin kävelemään väittäen, että hänen päänsä pyrki tällä tavoin alituiseen kulkemaan samaa rataa.

Minun surulliset otaksumani olivat tosia. Kauniit maisemat, lauha ilmasto, kirkas taivas, tuon laakson hurmaava runollisuus, joka viidentoista vuoden ajan oli tyynnyttänyt tämän sairaan kiusallisia mielijohteita, kaikki oli nyt voimatonta. Iällä, jolloin muilla ihmisillä jyrkkyydet tasoittuvat ja särmikkäisyys häviää, oli vanhan aatelismiehen luonne tullut entistään niskoittelevammaksi. Jo muutaman kuukauden ajan hän vastusti vain vastustaakseen, ilman järkeä, ilman mielipiteidensä oikeutusta; hän kysyi joka asian syytä, hätäili viivytyksestä tai jostain tehtävästä, pisti nenänsä joka hetki talousasioihin, piti lukua pienimmistäkin taloustoimista ja väsytti siten vaimoansa ja palvelijoita kieltämällä heiltä vapauden. Ennen hän ei koskaan kiihtynyt ilman erikoista aihetta, nyt hänen kiihtymyksensä oli pysyväistä. Mahdollisesti omaisuudesta huolehtiminen, maanviljelyssuunnitelmat ja liikkuva elämä olivat tähän asti lieventäneet hänen pahantuulista mieltänsä antamalla ravintoa hänen levottomuudelleen ja pitämällä toimessa hänen mieltänsä; ja mahdollisesti nyt toiminnan puute sai hänen sairautensa kääntymään omaan itseensä; kun se ei enää toiminut ulospäin, ryhtyi se työskentelemään päähänpiintymillä, siveellisen minän oli vallannut ruumiillinen minä. Hän oli tullut omaksi lääkärikseen; hän haki neuvoja lääkärinkirjoista, uskoi itsessään olevan sairauksia, joista hän luki kuvauksia, ja ryhtyi silloin terveytensä suojaksi tavattomiin varovaisuustoimenpiteisiin, jotka olivat vaihtelevia ja edeltäkäsin mahdottomia aavistaa ja sen mukaan mahdottomia täyttää. Jos hän tahtoi rauhallisuutta, ja kreivitär järjesti niin, että hänen ympärillänsä vallitsi ehdoton hiljaisuus, valitti hän äkkiä olevansa kuin haudassa. Silloin kun hän oli olevinaan täydelleen välinpitämätön maallisista asioista, koko talo hengitti keveämmin; hänen lapsensa leikkivät, taloustoimia ei hoitanut mikään arvostelu; äkkiä keskellä melua hän huudahti valittavasti: — "Minut tahdotaan tappaa! — Rakkaani, jos kysymys olisi teidän lapsistanne, te olisitte heti aavistanut, mikä heitä vaivaa", sanoi hän vaimolleen lisäten näiden sanojen vääryyttä katkeralla ja kylmällä sävyllä. Hän puki ja riisui itseään joka hetki tutkien pienimpiäkin ilmanmuutoksia, eikä tehnyt mitään katsomatta ensin ilmapuntaria. Huolimatta hänen vaimonsa äidillisestä huolenpidosta hän oli tyytymätön kaikkiin ruokiin, sillä hän väitti vatsansa olevan turmeltuneen ja huonon ruuansulatuksen tuottavan hänelle jatkuvaa unettomuutta; ja kaikesta huolimatta hän söi, joi, sulatti ja nukkui niin oivallisesti että oppineinkin lääkäri olisi sitä ihmetellyt. Hänen tahdonmuutoksensa väsyttivät talon väkeä, joka, tottumuksistaan kiinnipitävänä kuten kaikki palvelijat, oli kykenemätön mukautumaan alinomaa toisilleen vastakkaisiin vaatimuksiin. Yhtenä päivänä kreivi määräsi ikkunat pidettäviksi auki, koska ulkoilma oli muka välttämätön hänen terveydelleen; muutamien päivien perästä ulkoilma, joko liian kosteana tai liian kuumana, kävi sietämättömäksi; hän nurisi silloin, haastoi riitaa ja ollakseen oikeassa hän kielsi usein ennenantamansa määräyksen. Tämä muistin virheellisyys tai tämä huono rehellisyys tuotti hänelle voiton kaikissa väittelyissä, joissa hänen vaimonsa koetti osoittaa hänen olevan ristiriidassa oman itsensä kanssa. Oleskelu Clochegourde'ssa oli tullut niin sietämättömäksi, että apotti Dominis, syvästi oppinut mies, oli ottanut tehtäväkseen etsiä ratkaisua muutamille probleemeille ja verhoutui näennäiseen hajamielisyyteen. Kreivitär ei toivonut enää, kuten ennen, voivansa rajoittaa perheen piiriin nuo mielettömyyden puuskat; talonväki oli jo ollut todistajana kohtauksissa, joissa tuon ennenaikaisen vanhuksen aiheeton kiihtymys meni yli rajojen. He olivat kuitenkin niin uskollisia kreivittärelle ettei ulospäin levitetty tästä mitään, mutta kreivitär pelkäsi joka päivä, että tuo hulluus, jota inhimillinen kunnioitus ei enää voinut hillitä, puhkeaisi julkisesti esiin. Minä sain myöhemmin kuulla kauheita yksityisseikkoja kreivin käyttäytymisestä vaimoansa kohtaan; sensijaan että hän olisi lohduttanut vaimoaan, hän syyti kreivittärelle synkkiä ennustuksia ja teki hänet vastuunalaiseksi tulevista onnettomuuksista. Kaikki siksi, että hän hylkäsi ne mielettömät lääkitsemiset, joiden alaiseksi kreivi tahtoi hänen lapsensa asettaa. Jos kreivitär oli kävelemässä Jacques'in ja Madeleinen kanssa, ennusti kreivi hänelle myrskyä, vaikka taivas oli kirkas: jos hänen ennustuksensa sattumalta toteutui, teki itserakkauden tyydytys hänet tunteettomaksi lastensa onnettomuudelle; jos toinen heistä voi pahoin, pani kreivi parastaan löytääkseen syyn tähän sairauteen vaimonsa hoitotavassa, jota hän moitti pienimpiä yksityisseikkoja myöten lopettaen aina noilla murhaavilla sanoilla: "Jos teidän lapsenne tulevat sairaiksi, olette te sitä tahtonut". Tällä tavoin hän menetteli pienimmissäkin kotoisen hallituksen yksityisseikoissa esiintyen joka hetki paholaisen asianajajana, hänen vanhan ajurinsa ilmaisutapaa käyttäen. Kreivitär oli määrännyt Jacques'ille ja Madeleinelle eri aterioimisajat kuin muille ja oli siten pelastanut heidät kreivin sairauden hirvittävältä toiminnalta, ottaen omalle osalleen kaikki myrskyt. Madeleine ja Jacques näkivät harvoin isäänsä. Egoisteille ominaisen aistihairahduksen tähden kreivillä ei ollut kaukaisinta aavistustakaan pahasta, johon hän oli syypää. Tuttavallisessa keskustelussa, joka meidän välillämme oli ollut, hän oli erikoisesti valittanut olevansa liian hyvä omaisiansa kohtaan. Hän käytti siis ruoskaa, raivosi ja särki kaikki ympärillään aivan kuin apina; haavoitettuaan uhriaan hän kielsi koskeneensa häneen. Minä ymmärsin silloin, mistä johtuivat nuo uurteet, jotka olivat aivan kuin partaveitsellä kreivittären otsaan vedetyt ja jotka minä olin huomannut kreivittären nähdessäni. Jaloilla sieluilla on häveliäisyys, joka estää heitä ilmituomasta kärsimyksiään, he kätkevät ylpeästi tuskiensa suuruuden niiltä, joita he rakastavat autuaallisen laupeuden tunteella. Myöskään minä en saanut pakottavista pyynnöistäni huolimatta Henrietteä hetikohta tunnustamaan tätä. Hän pelkäsi tuottaa minulle surua, hän teki minulle tunnustuksia, joita äkilliset punastumiset keskeyttivät; mutta minä olin hetikohta aavistanut sen pahennuksen, jonka kreivin joutilaisuus oli saanut aikaan kotoisissa asioissa.

— Henriette, sanoin minä hänelle muutamia päiviä jälkeenpäin osoittaakseni hänelle, että minä olin mitannut hänen uusien onnettomuuksiensa syvyyden, ettekö tee väärin järjestäessänne niin hyvin maatilanne, ettei kreivillä ole siinä enää mitään tehtävää?

— Rakas, sanoi hän minulle hymyillen, asemani on kylliksi vaikea vaatiakseen kaiken minun tarkkaavaisuuteni, uskokaa että olen hyvin tutkinut apulähteet, kaikki ovat jo tyhjennetyt. Todenteolla, ikävyydet ovat alati olleet kasvamaan päin. Kun herra de Mortsauf ja minä olemme alati taistelussa toisiamme vastaan, en minä voi niitä heikentää jakamalla ne usempaan kohtaan, kaikki olisi yhtä surullista minulle. Minä olen ajatellut kääntää herra de Mortsauf'in mielen toisaalle kehoittamalla häntä perustamaan silkkipuuviljelyksen Clochegourde'en, jossa jo on muutamia silkkipuita, Tourainen vanhan teollisuuden jälkiä; mutta minä huomasin, että hän samalla kuitenkin olisi itsevaltias talossa ja että minulle koituisi tuhansia ikävyyksiä tästä yrityksestä. Tietäkää, herra huomioidentekijä, että nuorella iällä maailma hillitsee miehen huonoja ominaisuuksia, intohimojen leikki pysähdyttää niiden puhkeamisen, ihmiskunnioitus ehkäisee ne; myöhemmin, yksinäisyydessä vanhemmalla iällä pienet virheet tulevat esiin sitä peloittavampina, mitä kauemmin ne ovat olleet tukahdutettuja. Inhimilliset heikkoudet ovat pohjaltaan hillittömiä, ne eivät suvaitse rauhaa eikä aselepoa; sen, mitä te eilen olette niille myöntänyt, vaativat ne tänään, huomenna ja aina; ne syntyvät myöntymisistä ja laajentavat niitä. Voimakkuus on lempeää, sitä voidaan saada taivutetuksi, se on oikeamielistä ja rauhallista; sitävastoin heikkouden synnyttämät intohimot ovat suvaitsemattomia, ne menettelevät mieluimmin kuten lapset, jotka pitävät salaa ryöstettyjä hedelmiä parempina niitä, joita he voivat syödä pöydältä. Siten herra de Mortsauf tuntee todellista iloa minun yllättämisestäni, ja hän, joka ei pettäisi ketään muita, pettää minua nautinnolla, kunhan hänen viekkautensa vain jää salatuksi.

Noin kuukauden kuluttua tuloni jälkeen, eräänä aamuna, lähtiessäni aamiaiselta, kreivitär tarttui minun käsivarteeni, kiiruhti erään puutarhaan johtavan ristikkoportin kautta ja veti minut kiihkeästi mukanaan viinitarhaan.

— Ah! Hän tappaa minut, sanoi hän. Kuitenkin minä tahdon elää, vaikkei muun niin lapsieni tähden. Kuinka, ei edes yhtä levon päivää! Aina vain pitää kulkea tiheiköissä, olla joka hetki kompastumaisillaan ja joka hetki koota voimiansa säilyttääkseen tasapainonsa. Ei mikään olento kestä sellaisia voiman kulutuksia. Jos minä hyvin tuntisin alueen, johon minun on voimani kohdistettava, jos minun vastustukseni saisi olla rajoitettu, sielu mukautuisi siihen; mutta ei, joka päivä hyökkäys muuttaa luonnettaan ja yllättää minut aseettomana; minulla ei ole vain yksi suru, niitä on monta. Felix, Felix, te ette voi kuvitella itsellenne, minkä vihattavan muodon hänen hirmuhallituksensa on ottanut ja mitä hurjia vaatimuksia lääkärikirjat ovat ajaneet hänen päähänsä. Ah! ystäväni… sanoi hän nojaten päätään olkaani ja täydentämättä tunnustustaan. Miten minun käy? mitä tehdä? jatkoi hän taistellen noita ajatuksia vastaan, jotka hän oli jättänyt lausumatta. Kuinka vastustaa? Hän tappaa minut. Ei, minä tapan itse itseni, ja se on kuitenkin rikos. Paetako? Entä lapseni! Erota? Mutta miten voin viidentoista vuoden avioelämän jälkeen sanoa isälle, etten enää voi asua herra de Mortsauf'in kanssa, kun isäni tai äitini tullessa hän on maltillinen, viisas, kohtelias, henkevä. Muutoin, onko naineella naisella isää, onko hänellä äitiä? Hän kuuluu ruumiineen kaikkineen miehelleen. Minä elin tyynenä, vaikkakaan en onnellisena, minä ammensin jotain voimaa siveästä yksinäisyydestäni, tunnustan sen; mutta jos tämä kielteinen onni minulta ryöstetään, tulen myöskin minä hulluksi. Kieltäytymiseni perustuu voimakkaisiin syihin, jotka eivät johdu minusta. Eikö ole rikos antaa elämä surkuteltaville olennoille, jotka edeltäkäsin ovat tuomitut yhtämittaiseen kärsimykseen. Kuitenkin minun käyttäytymiseni antaa aihetta niin vakaviin kysymyksiin, että minä en voi ratkaista niitä yksin; minä olen tuomari ja syytetty. Minä menen huomenna kysymään neuvoa apotti Birotteaulta, uudelta rippi-isältäni; sillä minun rakas ja hyveellinen rippi-isäni apotti de la Berge on kuollut, sanoi hän keskeyttäen. Vaikka hän oli ankara, tulen minä aina kaipaamaan hänen apostoolista voimaansa. Hänen seuraajansa on lempeä kuin enkeli ja säälii, sensijaan että hän rankaisisi; kuitenkin, mikä rohkeus ei saisi uskonnon helmassa uutta voimaa? mikä ymmärrys ei vahvistuisi Pyhän Hengen äänestä? — Jumalani, jatkoi hän kuivaten kyyneleitään ja kohottaen silmänsä taivasta kohden, mistä sinä rankaiset minua? Mutta se täytyy uskoa, sanoi hän nojaten kädellään käsivarteeni, niin, uskokaamme se, Felix, meidän on kestettävä tulikoe, ennenkuin me saavumme pyhinä ja täydellisinä ylempiin ilmakehiin. Pitääkö minun vaieta? Kiellätkö sinä, Jumalani, minua huutamasta ystävän rinnalla, rakastanko minä häntä liiaksi? Hän puristi minua sydäntänsä vasten, ikäänkuin hän olisi pelännyt kadottavansa minut. Kuka vapauttaa minut näistä epäilyksistä? Omatuntoni ei moiti minua mistään. Tähdet säteilevät korkealta ihmisten ylitse; miksi ei sielu, tuo ihmistähti, saisi verhota ystävää säteillänsä, kun sille ei tarjota muita kuin puhtaita ajatuksia?

Minä kuuntelin tätä hirveätä valitushuutoa ääneti pitäen tuon naisen kosteata kättä omassani, joka oli vielä kosteampi; minä puristin sitä voimalla, johon Henriette vastasi yhtä suurella voimalla.