Minä alistuin sitten mielettömään keskusteluun, jonka kuluessa hän uskoi minulle mitä naurettavimpia asioita, valittaen vaimoaan, väkeään, lapsiaan ja elämää, ilmeisesti huvikseen kerraten noita arkipäiväisiä juttujansa ystävälle, joka niitä tuntematta saattoi niistä hämmästyä ja jonka kohteliaisuudesta täytyi kuunnella häntä tarkkaavaisesti. Hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen minuun, sillä minä omistin hänen puheillensa mitä syvintä huomiota, koettaen päästä tämän käsittämättömän luonteen perille ja aavistaen uusia mielenpurkauksia, joilla hän kiusasi vaimoansa ja joista kreivitär ei minulle mitään puhunut. Henriette teki lopun tästä yksinpuhelusta ilmaantuen portaille. Kreivi huomasi hänet, kohotti päätänsä ja sanoi minulle: — Te kuuntelette minua, te, Felix; mutta täällä ei kukaan surkuttele minua!
Hän meni pois, ikäänkuin hän olisi tietänyt saavansa aikaan hämmennystä minun ja Henrietten keskustelussa, tai ikäänkuin hän, ritarillisesta huomaavaisuudesta vaimoansa kohtaan, olisi tiennyt tekevänsä vaimolleen mieliksi jättämällä meidät yksin. Hänen luonteessaan oli todellakin selittämättömiä piirteitä, hän oli luulevainen, kuten kaikki heikot ihmiset ovat, mutta myöskin hänen luottamuksensa vaimonsa puhtauteen oli rajaton; mahdollisesti juuri ne kärsimykset, joita tuon korkean hyveen ylemmyys tuotti hänen itserakkaudelleen, saivat hänen pysyvästi vastustamaan kreivittären tahtoa, hän uhmasi kreivitärtä, kuten lapset uhmaavat käskijöitään tai äitejään. Jacques'illa oli oppitunti, Madeleine puki itseään: minä saatoin lähes tunnin ajan kävellä yksin kreivittären kanssa pengermällä.
— Rakas enkeli, sanoin minä hänelle, kahleet ovat tulleet raskaammiksi, hiekka on alkanut polttaa, okaat lisääntyvät?
— Vaietkaa, sanoi hän minulle aavistaen ne ajatukset, joita keskustelu kreivin kanssa oli minussa herättänyt; te olette täällä, kaikki on unohdettu! Minä en kärsi ollenkaan, minulla ei ole ollut kärsimyksiä!
Hän otti muutamia keveitä askeleita, ikäänkuin tuulettaakseen valkoista pukuaan, jättääkseen ilmattarille lumivalkean silkkipäähineensä, liehuvat hihansa, uudet nauhansa, viittansa ja Sévigné-tapaan kammatut aaltoilevat kiharansa. Minä näin hänet ensi kerran nuorena tyttönä, luontaisen iloisuutensa vallassa, valmiina leikkimään kuten lapsi. Minä tunsin silloin sekä onnen kyyneleet, että ilon, jota mies tuntee levittäessään iloa.
— Ihana ihmiskukka, jota minun ajatukseni hyväilee ja jota minun sieluni suutelee! Valkea liljani, sanoin minä hänelle, alati koskematon ja suoravartinen, alati valkea, ylpeä, tuoksuva, yksinäinen!
— Kylliksi, herraseni, sanoi hän hymyillen. Puhukaa minulle teistä, kertokaa minulle aivan kaikki.
Meillä oli silloin värisevän, liikkuvan lehtikatoksen alla pitkä keskustelu, joka oli täynnä loppumattomia välilauseita, joka milloin taukosi, milloin jatkui ja jossa minä tein hänelle selvää elämästäni ja toimistani. Minä kuvasin hänelle asuntoni Pariisissa, sillä hän tahtoi tietää kaikki; ja — tällä hetkellä arvaamattoman kallis onni — minulla ei ollut mitään häneltä salattavaa. Tuntiessaan siten minun sieluni ja ankaralla työllä täytetyn elämäni yksityiskohdat, ymmärtäessään noiden toimien laajuuden, toimien, joissa ilman vakavaa rehellisyyttä saattoi niin helposti pettää ja rikastua, mutta joita minä hoidin niin suurella omantunnonmukaisuudella, että kuningas, sanoin minä hänelle, kutsui minua neiti de Vandenesse'ksi, hän tarttui minun käteeni ja suuteli sitä antaen ilon kyynelten pudota kädelleni. Tämä äkillinen osien vaihdos, tämä niin suurenmoinen ylistys, tämä niin nopeasti ilmaistu, mutta vielä nopeammin ymmärretty ajatus: "Tuossa mies, jonka minä olisin tahtonut, tuossa minun unelmani"; kaikki se, mikä oli tunnustusta tuossa teossa, johon alentuminen oli suuruutta ja jossa rakkaus tuli ilmi yliluonnollisessa maailmassa, tuo taivaallisten asioiden rajuilma löi minun sydämeeni ja musersi minut. Minä tunsin itseni pieneksi, olisin tahtonut kuolla hänen jalkoihinsa.
— Ah! sanoin minä hänelle, te kohoatte kaikessa alati meidän ylitsemme. Kuinka voitte te epäillä minua, sillä äskettäin te olette sitä tehnyt, Henriette?
— En tällä hetkellä, jatkoi hän katsoen minuun sanomattomalla sulolla, joka vain minulle yksin paljasti hänen silmiensä loisteen; mutta nähdessäni teidät niin kauniina, minä sanoin itselleni: — Meidän suunnitelmamme Madeleineä varten tulee tekemään tyhjäksi joku nainen, joka aavistaa teidän sydämeenne kätketyt aarteet, joka teitä jumaloi, joka meiltä riistää meidän Felix'imme ja särkee kaikki täällä.