— Kuten salaisesti himottua äitiä.
— Ritarillisesti, ilman toivoa?
— Ritarillisesti, toivossa.
— Sanalla sanoen sillä tavalla kuin te vielä olisitte kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja pitäisitte huonoa sinistä tanssipukuanne?
— Paremmin vielä. Minä rakastan teitä siten ja minä rakastan teitä lisäksi vielä kuten… Hän katsoi minuun kiihkeän jännittyneenä… kuten teitä rakasti teidän tätinne.
— Minä olen onnellinen: te olette hälventänyt minun pelkoni, sanoi hän kääntyen takaisin perhettä kohden, joka oli hämmästyksissään meidän salaisesta keskustelustamme; mutta olkaa todellinen lapsi täällä, sillä te olette vielä lapsi. Jos teidän politiikkaanne kuuluu olla mies kuninkaan seurassa, niin, tietäkää, herra, että täällä teidän tulee pysyä lapsena. Lapsena te tulette olemaan rakastettu. Minä vastustan aina miehen voimaa, mutta mitä voisin minä kieltää lapselta! En mitään: hän ei voi tahtoa mitään, mitä minä en hänelle myöntäisi. — Salaisuudet ovat sanotut, sanoi hän luoden kreiviin ilkamoivan katseen, jossa tuli näkyviin hänen tyttömäisyytensä ja hänen alkuperäinen luonteensa. Minä jätän teidät, minä menen pukeutumaan.
En ollut koskaan sitten kolmen vuoden kuullut hänen ääntänsä niin täysin onnellisena. Minä tunsin ensimäistä kertaa nuo pääskysen iloiset viserrykset, nuo lapsen elkeet, joista minä olen teille puhunut. Minä toin Jacques'ille metsästyspuvun ja Madeleinelle ompelurasian, samanlaisen kuin hänen äidilläänkin oli; vihdoinkin minä korvasin tuon turhantarkkuuden, johon äitini säästäväisyys oli minut varemmin pakottanut. Ilo, jota nuo pienet lapset osoittivat näytellessään toinen toisilleen lahjojaan, näytti vaikuttavan epäsuotuisasti kreiviin. Hän oli aina surullinen, milloin ei hänestä välitetty. Minä tein ymmärtämyksen merkin Madeleinelle ja seurasin kreiviä, joka tahtoi puhella minulle omasta itsestään. Hän vei minua puutarhapengermää kohden, mutta me pysähdyimme portailla jokaisesta tärkeästä sanasta, minkä hän minulle lausui.
— Felix parkani, sanoi hän minulle, te näette heidät kaikki onnellisina ja hyvinvoivina: minä yksin olen varjona taulussa, minä olen ottanut kannettavakseni heidän onnettomuutensa, ja minä kiitän Jumalaa siitä, että ne on minulle annettu. Ennen minä en tiennyt, mikä minulla oli, mutta nyt minä sen tiedän: minun vatsani on epäkunnossa, minä en sulata enää mitään.
— Mikä sattuma on tehnyt teidät viisaaksi kuin lääketieteen professori? sanoin minä hänelle hymyillen. Onko teidän lääkärinne niin ajattelematon, että hän sanoo teille jotakin sellaista?
— Jumala varjelkoon minua kysymästä neuvoa lääkäreiltä, huudahti hän osoittaen inhoa, jota suurin osa luulosairaista tuntee lääketiedettä kohtaan.