Puhuessaan minulle tällä tavoin Origet tutki minun kasvojani ja asentoani; mutta hän näki minun silmissäni puhtaan sielun kirkkaan heijastuksen. Todenteolla, tämän hirveän sairauden aikana ei minun aivoissani syntynyt pienintäkään tuollaista vastentahtoista pahaa ajatusta, joka joskus kulkee viattomimmankin omantunnon läpi. Se, joka katselee luontoa suuressa mittakaavassa, huomaa kaiken luonnossa pyrkivän yhtenäisyyteen ja sopeutumiseen. Hengen maailmaa tulee samanlaisen peruslain hallita. Puhtaassa ilmakehässä on kaikki puhdasta. Henrietten läheisyys henki taivaan tuoksua, näytti kuin moitittavan toiveen olisi pitänyt ainiaaksi poistaa teidät hänen luotansa. Siten hän oli ei ainoastaan onni, vaan myöskin hyve. Tohtorin tavatessa meidät alati yhtä tarkkaavaisina ja huolellisina hänen sanoihinsa ja käytökseensä tuli jotakin kunnioittavaa ja lempeätä; hän näytti sanovan itselleen: "Kas tuossa todelliset sairaat, he kätkevät haavansa ja unohtavat ne!" Erään vastakohdan takia, joka tämän oivallisen miehen sanojen mukaan oli hyvin tavallinen tuolla tavoin hävitetyissä olennoissa, herra de Mortsauf oli kärsivällinen, täynnä kuuliaisuutta, ei valittanut koskaan ja osoitti mitä ihmeteltävintä taipuvaisuutta; hän, joka terveenä ollessaan ei tehnyt yksinkertaisintakaan asiaa ilman tuhansia huomautuksia. Syynä alistumiseen äsken vielä niin kielletyn lääketieteen alaiseksi oli salainen kuoleman pelko, toinen ristiriitaisuus tuossa miehessä, jonka urhoollisuus oli moitteeton! Tämä pelko selvitti riittävästi useampia kummallisuuksia tuossa uudessa luonteessa, jonka onnettomuudet olivat kreiville muodostaneet.
Tunnustaisinko teille, Natalie, ja uskoisitteko te sen? Nuo viisikymmentä päivää ja niitä seuranneet kuukaudet olivat elämäni onnellisin aika. Rakkaus, onhan se sielun mittaamattomissa syvyyksissä kuten kauniissa laaksossa juokseva virta, johon valuvat sateet, purot ja tulvat, johon kaatuvat puut, kukat, rannan kivet ja korkeimmat kallionlohkareet; se suurentuu niin hyvin myrskyistä kuin kirkkaiden lähteiden hitaasta kumpuamisesta. Niin, rakastavalle on kaikki rakkautta. Ensimäisten suurten vaarojen jälkeen kreivitär ja minä totuimme sairauteen. Huolimatta alituisesta epäjärjestyksestä, jonka sai aikaan kreivin vaatima hoito, hänen niin huonossa kunnossa ollut huoneensa tuli puhtaaksi ja siroksi. Pian me olimme siellä kuten kaksi autiolle saarelle ajautunutta olentoa; sillä onnettomuudet eivät ainoastaan eristä, vaan ne lisäksi vaimentavat seuraelämän pikkumaiset sovinnaisuudet. Sitäpaitsi sairaan etu pakotti meitä joutumaan toistemme kanssa kosketuksiin, joihin mikään muu tapahtuma ei olisi meitä oikeuttanut. Kuinka monta kertaa meidän ennen niin arat kätemme kohtasivatkaan toisensa toimittaessaan kreiville jotain palvelusta! Pitihän minun tukea ja auttaa Henrietteä! Usein joku tuollainen välttämätön toimi, jota voisi verrata rintamassa olevan sotilaan tehtävään, valtasi hänet niin, että hän unohti syömisen, minä tarjoilin hänelle silloin, joskus hänen syliinsä, ruokaa, joka oli kiireessä laitettu ja vaati tuhansia pikku huolehtimisia. Se oli lapsuuden esiintymistä puoleksi avoimen haudan ääressä. Kreivitär määräsi minulle valmistuksia, jotka saattoivat säästää kreiviä joiltakin kärsimyksiltä, ja käytti minua tuhansiin pikku töihin. Ensi aikoina, jolloin vaaran suuruus ehkäisi, kuten taistelussa, jokapäiväiseen seurusteluun liittyvät ylhäiset tavat, kreivitär ehdottomasti luopui tuosta säädyllisyydestä, joka on jokaisen naisen, vieläpä kaikkein luonnollisimmankin, sanoissa, katseissa ja olennossa, silloin kun hän on seurapiirin tai perheensä keskuudessa mutta joka ei ole enää paikallaan aamunutussa esiinnyttäessä. Eikö kreivitär saapunut minua herättämään lintujen ensi viserryksissä aamupuvuissaan, jotka antoivat minun joskus nähdä häikäiseviä aarteita, aarteita, joita minä mielettömissä toiveissani katselin ominani? Pysyessään kunnioitusta herättävänä ja ylpeänä, saattoihan hän silti olla myöskin tuttavallinen! Muutoin ensi aikoina vaara poisti niin hyvin kaiken intohimoisen luonteen meidän läheiseltä tuttavalliselta yhteydeltämme, ettei hän nähnyt siinä mitään pahaa; sitten, kun miettimisen aika tuli, hän mahdollisesti ajatteli, että olisi ollut loukkaus sekä hänelle, että minulle, muuttaa tapoja. Me olimme huomaamatta tulleet läheisiksi toisillemme ja olimme kuin puoleksi naimisissa. Hän osoittautui jalon luottavaiseksi, varmana minusta kuten itsestään. Minä pääsin siten syvemmälle hänen sydämeensä. Kreivittärestä tuli jälleen minun Henrietteni, Henriette, pakotettuna rakastamaan enemmän sitä, joka pyrki olemaan hänen toinen sielunsa. Pian ei minun enää tarvinnut odottaa hänen kättänsä, joka totteli pienintäkin rukoilevaa katsettani; minä saatoin, hänen riistäytymättä minun katseiltani, hehkuvin silmin seurata hänen kauniiden muotojensa viivoja noina pitkinä hetkinä, jolloin me kuuntelimme sairaan unta. Ne vähäiset nautinnot, jotka me itsellemme soimme, hellät katseet, sanat, jotka lausuttiin matalalla äänellä, ettei kreivi heräisi, pelot, vuorotellen lausutut toiveet, sanalla sanoen tuhannet tapahtumat, jotka syntyvät kahden toisistaan kauan erotetun sydämen täydellisestä yhtymisestä, kohosivat eloisina jokapäiväisen elämän surullisista varjoista. Me opimme tuntemaan toistemme sielut perin pohjin. Te tiedätte minkä häiriön saa aikaan isännän sairaus, minkä keskeytyksen asioissa, miten aikaa ei ole enää mihinkään; hänen vaaraan joutunut elämänsä häiritsee hänen talonsa ja hänen perheensä liikuntoja. Vaikka kaikki koitui rouva de Mortsauf'in hartioille, oli kreivi kuitenkin hyödyllinen ulkonaisesti; hän kävi puhumassa arentimiehille, keskusteli liikemiesten kanssa ja otti vastaan verot; jos kreivitär oli sielu, oli kreivi ruumis. Minä rupesin kreivittären intendentiksi, jotta hän saattaisi hoitaa kreiviä ulkoasioiden joutumatta vaaraan. Hän hyväksyi kaikki ilman kursailua, ilman kiitosta. Nämä jaetut taloushuolet, nämä hänen nimessään annetut käskyt olivat yksi suloinen yhteys lisää. Minä keskustelin usein iltasin hänen kamarissansa hänen kanssansa, hänen asioistansa ja hänen lapsistaan. Nämä puhelut lisäsivät sitä avioliiton näköisyyttä, mitä me kuvittelimme. Millä ilolla Henriette antoi minun näytellä hänen miehensä osaa, istua hänen paikallaan pöydässä ja puhua talonhoitajalle; ja kaikki tämä täydellisessä viattomuudessa, mutta ei ilman tuota sisällistä iloa, jota tuntee maailman hyveellisin nainen löytäessään puolueettoman alueen, jossa yhtyvät lakien tarkka seuraaminen ja tunnustamattomien toiveiden tyydytys. Sairauden kahlehtimana kreivi ei enää rasittanut vaimoansa eikä taloansa; ja silloin kreivitär oli oma itsensä, hänellä oli oikeus olla minun kanssani ja tehdä minut huolenpitojensa esineeksi. Mikä ilo, kun minä huomasin hänessä puoleksi tajuttoman, mutta viehättävästi ilmaistun ajatuksen paljastaa minulle persoonansa ja ominaisuuksiensa arvon, saada minut huomaamaan muutoksen, joka hänessä tapahtuisi, jos hän saisi ymmärtämystä osakseen! Tämä kukka, joka lakkaamatta oli sulkeutuneena kotinsa kylmässä ilmassa, avautui minun katseilleni ja vain minulle yksin; hän tunsi yhtä paljon iloa saadessaan avata itsensä, kuin minä saadessani luoda häneen katseen. Hän osoitti minulle kaikilla elämän pikku seikoilla, kuinka läheinen minä olin hänen ajatuksilleen. Päivänä, jolloin minä, vietettyäni yön sairaan vuoteen ääressä, nukuin myöhään, nousi Henriette aamulla ylös ennen muita ja järjesti minun ympärilleni täydellisen hiljaisuuden; vaikkei heitä oltu siihen vaadittu, leikkivät Jacques ja Madeleine etäämmällä. Hän käytti tuhansia viekkauksia saadakseen oikeuden itse asettaa minulle ruokaliinani. Miten hän minua palvelikaan? Mikä ilo säihkyi hänen liikkeissään, mikä pääskysen siro vilkkaus, mikä rusotus poskilla, mikä värinä äänessä, mikä ilveksen terävänäköisyys?
Nuo sielun liikutukset, ovatko ne kuvattavissa? Usein hän oli uupumuksen vallassa; mutta jos sattumalta noina väsymyksen hetkinä oli kysymys minusta, oli hänellä uusia voimia niin hyvin minulle kuin lapsilleen, hän kiiruhti silloin nopeana, vilkkaana ja iloisena. Kuinka hän rakasti vuodattaa hellyytensä säteinä ilmaan! Ah, Natalie, muutamat naiset saavat osakseen jo täällä alhaalla enkelisielujen etuoikeudet, levittävät, kuten enkelit, tuota valoa, jonka Saint-Martin, tuntematon filosofi, sanoi olevan henkevää, soinnullista ja tuoksuvaa. Varmana tahdikkuudestani Henriette suostui kohottamaan minulle raskasta esirippua, joka kätki meiltä tulevaisuuden, antaen minun nähdä itsessään kaksi naista: kahlehditun naisen, joka ankaruudestaan huolimatta oli lumonnut minut, ja vapaan naisen, jonka hellyys oli tekevä minun rakkauteni ikuiseksi. Mikä erilaisuus! Rouva de Mortsauf oli kylmään Eurooppaan siirretty paratiisilintu, joka surullisena istuu tangolla, äänettömänä ja kuolevana häkissä, jossa luonnontutkija häntä säilyttää; Henriette oli lintu, joka Ganges-virran rannalla pensaikossa visersi itämaisia lauluja, lennellen, kuten elävä jalokivi oksalta oksalle, suunnattoman, alati kukkivan volkamerian ruusujen keskellä. Hänen kauneutensa tuli yhä suuremmaksi, hänen henkevä älynsä yhä säkenöivämmäksi. Tuo yhtämittainen ilon tuli oli salaisuus meidän kahden välillä, sillä apotti Dominiksen, ulkomaailman edustajan, silmä oli pelättävämpi Henriettelle kuin herra de Mortsauf'in silmä. Mutta Henriettelle tuotti, kuten minullekin, suurta nautintoa antaa ajatuksilleen nerokkaita käänteitä, hän kätki tyytyväisyytensä leikinlaskuihin ja peitti muutoin hellyytensä osoitukset kiitollisuuden loistavalla verholla.
— Me olemme asettaneet teidän ystävyytenne kovalle koetukselle,
Felix! Me voimme kait sallia hänelle vapauksia, joita me sallimme
Jacques'ille, herra apotti? sanoi hän.
Vakava apotti vastasi hurskaan miehen rakastettavalla hymyilyllä. Hän luki meidän sydämistämme ja havaitsi ne puhtaiksi. Hän suhtautui muuten kreivittäreen tuolla ihailun sekaisella kunnioituksella, jota enkelit herättävät. Kaksi kertaa noiden viidenkymmenen päivän aikana kreivitär meni ehkä ulkopuolelle niitä rajoja, joiden välissä kiintymyksemme pysyi; näitä kahta tapausta peitti lisäksi verho, joka ei kohoutunut, ennenkuin viimeisten tunnustusten päivänä. Eräänä aamuna, kreivin sairauden ensi päivinä, hetkellä, jolloin Henriette katui kohdelleensa minua niin ankarasti ottaessaan minulta pois ne viattomat etuoikeudet, jotka minun puhtaalle hellyydelleni oli suotu, minä odotin häntä, hänen piti tulla minun sijalleni. Liiaksi väsyneenä minä olin nukahtanut pää muuriin nojaten. Minä heräsin äkkiä tuntien otsallani sanomattoman raikkaan kosketuksen, jota voisi verrata aistimukseen, jonka saa nojautuessaan ruusua vasten. Kolmen askeleen päässä itsestäni minä näin kreivittären, joka sanoi minulle: — Minä tulen!… Minä menin pois, mutta tervehtiessäni häntä minä otin hänen kättensä ja tunsin sen kosteaksi ja väriseväksi.
— Kärsittekö te? sanoin minä hänelle.
— Minkätähden teette minulle tämän kysymyksen? sanoi hän.
Minä katsoin häneen punastuen, hämilläni: — Olen uneksinut, vastasin minä.
Eräänä iltana herra Origet'n viimeisten käyntien aikana (hän oli ilmoittanut kreivin varman toipumisen) minä olin Jacques'in ja Madeleinen kanssa pengermällä; me olimme kaikki kolme pitkällämme portailla kokonaan syventyneenä sauvapeliin, jota me pelasimme olkipilleillä ja neulakoukuilla varustetuilla puikoilla. Herra de Mortsauf nukkui. Odottaen hevosensa valjastamista lääkäri keskusteli matalalla äänellä kreivittären kanssa salissa. Herra Origet meni pois minun huomaamatta hänen lähtöänsä. Saatettuaan hänet vaunuihin Henriette nojautui ikkunaan, josta hän jonkun aikaa epäilemättä tarkasteli meitä meidän tietämättämme. Ilta oli yksi noita lämpimiä iltoja, jolloin taivas saa kuparin värin, jolloin tasangolta kuuluu tuhansia epämääräisiä ääniä. Auringon viimeiset säteet riutuivat katoilla, puutarhojen kukat tuoksuivat, kotiin palaavien eläinten kellot kaikuivat etäällä. Me mukauduimme tämän kuuman iltahetken äänettömyyteen hilliten huutojamme pelosta, että kreivi heräisi. Äkkiä, huolimatta hänen hameensa kahinasta, minä kuulin väkivaltaisesti tukahutetun huokauksen; minä kiiruhdin saliin, minä näin kreivittären istuutuneena ikkunasyvennykseen, nenäliina kasvoilla. Hän tunsi minun askeleeni ja antoi minulle käskevällä liikkeellä merkin jättää hänet yksin. Minä lähestyin sydän tuskan ahdistamana ja tahdoin ottaa väkisin nenäliinan häneltä; hänen kasvonsa olivat kyynelistä märät, hän pakeni kamariinsa, eikä tullut sieltä ennenkuin rukoukseen. Ensi kertaa viidenkymmenen päivän kuluessa minä vein hänet terassille ja pyysin häneltä selitystä hänen mielenliikutukseensa; mutta hän teeskenteli mitä hillittömintä iloisuutta sanoen syyksi hyvän uutisen, jonka Origet oli hänelle ilmoittanut.
— Henriette, Henriette, sanoin minä hänelle, te tiesitte sen hetkellä, jolloin minä näin teidän itkevän. Meidän kahden välillä valhe olisi jotain luonnotonta. Minkätähden te ette sallinut minun pyyhkiä teidän kyyneleitänne? Olinko minä siis niiden syynä?