Hänen vaimonsa kylmyys tarjosi kreiville tilaisuuden vastustaa häntä; kreivi osoitti minulle kukkuramitalla ystävyyttään. Minä opin silloin tuntemaan, kuinka rasittava on aviomiehen ystävyys. Älkää uskoko, että hänen huomaavaisuutensa vaivaa jaloa sielua silloin, kun hänen vaimonsa lahjoittaa meille rakkautensa, joka on aviomieheltä riistetty pois. Ei! aviomiehet ovat vihattavia ja sietämättömiä päivänä, jolloin tuo rakkaus haihtuu. Hyvä suhde, tämäntapaisten rakkauksien välttämätön ehto, näyttää silloin välikappaleelta; se painaa, se on hirvittävä, kuten kaikki välikappaleet, joiden käyttämistä päämäärä ei enää oikeuta.

— Rakas Felix, sanoi kreivi minulle tarttuen minun käteeni ja puristaen sitä sydämellisesti, antakaa anteeksi rouva de Mortsauf'ille; naisilla on oikullisuuksien tarvetta, heidän heikkoutensa tekee ne anteeksiannettaviksi, heillä ei ole tuota mielen tasaisuutta, jonka meille meidän luonteemme voima antaa. Hän rakastaa teitä paljon, minä tiedän sen; mutta…

Sillä aikaa kun kreivi puhui, eteni rouva de Mortsauf huomaamattomasti meistä jättäen meidät yksin.

— Felix, sanoi hän minulle silloin matalalla äänellä katsellen vaimoansa, joka nousi takaisin linnaan kahden lapsensa seuraamana, minä en tiedä, mitä rouva de Mortsauf'in sielussa tapahtuu, mutta hänen luonteensa on täydelleen muuttunut kuusi viikkoa sitten. Hän, tähän asti niin lempeä, niin uhrautuvainen, on tullut uskomattoman pahantuuliseksi!

Manette ilmaisi minulle myöhemmin, että kreivitär oli vajonnut alakuloisuuteen, joka teki hänet tunteettomaksi kreivin ärtymisille. Kohtaamatta enää kärsivällistä maalia, johon voisi ampua nuoliansa, tuo mies oli tullut levottomaksi kuten lapsi, joka näkee ahdistamansa hyönteisraukan liikkumattomana. Tällä hetkellä hän tarvitsi uskottua, kuten teloittaja tarvitsee apulaista.

— Koettakaa, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, tutkia rouva de Mortsauf'ia. Naisella on aina jotain salattavaa mieheltään; mutta teille hän ehkä uskoo tuskiensa syyn. Vaikka se maksaisi minulle puolet jäljellä olevista päivistäni ja puolet omaisuudestani, minä uhraisin kaiken tehdäkseni hänet onnelliseksi. Hän on niin välttämätön minun elämälleni! Jos minä vanhuudessani en tuntisi alati tuota enkeliä vierelläni olisin minä onnettomin ihmisistä! Minä tahtoisin kuolla rauhallisena. Sanokaa hänelle siis, että hänen ei tarvitse pitkiä aikoja minua kärsiä. Minä, Felix, ystävä raukkani, minä menen pois, tiedän sen. Minä kätken kaikilta onnettoman totuuden, minkätähden tekisin heidät ennenaikojaan levottomiksi? Se on alati mahaportissa, ystäväni! Minä olen lopulta päässyt sairauteni perille, liika tunteellisuus on syynä kuolemaani. Toden teolla, kaikki tunteen liikutukset iskeytyvät vatsan hermoihin…

— Sillä tavalla, sanoin minä hymyillen, että tunteen ihmiset joutuvat perikatoon vatsansa tähden.

— Älkää naurako, Felix, mikään ei ole todellisempaa. Liian voimakkaat tuskat kiihoittavat ylenmäärin vegetatiivisen hermoston toimintaa. Tämä tunteellisuuden kiihtymys saa aikaan pysyvän kiihotuksen vatsan limakalvossa. Jos tätä tilaa jatkuu, johtaa se aluksi huomaamattomiin ruuansulatushäiriöihin: vatsanesteet huonontuvat, ruokahalu vähenee ja sulatus käy epäsäännölliseksi. Pian ilmaantuu viiltäviä kipuja, ne tulevat yhä voimakkaammiksi ja uudistuvat päivä päivältä yhä useammin; sitten häiriö saavuttaa huippunsa ikäänkuin jokin hitaasti vaikuttava myrkky sekoittuisi ravintomaljaan. Limakalvo pöhöttyy, mahaportti kovettuu ja syntyy rauhasten kovettuma, joka on kuolettava. Niin, siinä minä olen, rakas ystävä! kovettuminen jatkuu minkään voimatta sitä pysähdyttää. Katsokaa minun oljenkeltaista ihoani, minun kuivia ja kuumeisia silmiäni, minun äärimmäistä laihuuttani! Minä kuivetun. Mitä tehdä, minä olen juontanut tämän sairauden alun maanpakolaisuudesta; minä kärsin silloin niin paljon! Minun avioliittoni, joka olisi voinut parantaa maanpakolaisuuden tuottamat onnettomuudet, on kaukana siitä, että se olisi tyynnyttänyt minun revittyä sieluani, kiihdyttänyt haavaa. Mitä minä olen täällä löytänyt? Ikuisia lasteni aiheuttamia levottomuuksia, kotoisia suruja, alusta aljettavan omaisuuden kokoamisen, taloustoimenpiteitä, jotka pakoittivat tuhansiin säästäväisyyksiin, joista vaimoni ja vielä enemmän minä olemme saaneet kärsiä. Lopuksi vielä salaisuus, jota en voi uskoa muille kuin teille. Minun katkerin kärsimykseni on tämä: Blanche on tosin enkeli, mutta hän ei ymmärrä minua, hän ei tiedä mitään minun tuskistani, hän pahentaa niitä. Minä annan hänelle anteeksi! Se on kauheata sanoa ystäväni, mutta vähemmän hyveellinen nainen kuin hän olisi tehnyt minut onnellisemmaksi suostumalla lievennyskeinoihin, joista Blanchella ei ole aavistustakaan, sillä hän on kokematon kuin lapsi! Lisäksi vielä väkeni kiusaa minua, he ovat pölkkypäitä, jotka käsittävät kreikaksi, kun minä puhun ranskaksi. Kun meidän omaisuutemme oli jälleen saatu kokoon, kun minulla oli vähemmän ikävyyksiä, oli onnettomuus jo tapahtunut, minä saavuin huonojen ruokahalujen ajanjaksoon; sitten tuli minun suuri sairauteni, jonka Origet ymmärsi niin väärin. Lyhyesti, tänään minulla ei ole enää kuutta kuukautta elettävänä…

Minä kuuntelin kreiviä kauhistuksella. Nähdessäni kreivittären oli minuun koskenut hänen kuivien silmiensä loiste ja hänen otsansa kelmeä väri. Minä kuljetin kreiviä taloa kohden ollen kuuntelevinani hänen lääketieteellisiä väittelyjä sisältäviä valituksiaan; mutta minä ajattelin vain Henrietteä ja tahdoin saada nähdä häntä. Minä tapasin kreivittären salissa; hän oli läsnä matematiikan opetuksessa, jota apotti Dominis antoi Jacques'ille, ja hän neuvoi Madeleinelle erästä kirjailutyön kohtaa. Ennen hän oli aina osannut minun tulopäivänäni lykätä toimensa tuonnemmaksi omistautuakseen kokonaan minulle. Mutta minun rakkauteni oli niin syvää ja todellista, että minä painoin sydämeni pohjaan surun, jonka minulle aiheutti vastakohta menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Sitten minä näin onnettoman, kelmeän värin, joka noilla taivaallisilla kasvoilla muistutti niiden jumalallisten valojen heijastusta, joita italialaiset maalarit ovat asettaneet pyhimyksenkuviinsa. Minä tunsin itsessäni kuoleman jäädyttävän henkäyksen. Kun tuli hänen silmistään, joista puuttui tuo entinen katseiden kostea kirkkaus, kohtasi minut, värisin minä. Vasta nyt minä huomasin muutamia surun aikaansaamia muutoksia, joita minä ulkona en ollut ollenkaan pannut merkille: nuo niin hienot viivat, jotka minun viimeisellä käynnilläni olivat vain kevyesti kuultaneet hänen otsallaan, olivat syvälti uurtaneet sen; hänen sinertävät ohimonsa näyttivät hehkuvilta ja ontoilta; hänen silmänsä olivat vajonneet vienosti kaartuvien kulmakarvojen alle ja niiden ympärystä oli tummentunut. Hän oli sairas, kuten hedelmä, jossa mädäntymispilkut alkavat näkyä ja joka sisällisesti matojen syömänä näyttää ennen aikojaan kypsyneeltä. Minä, jonka koko kunnianhimo oli antaa onnen laineina virrata hänen sieluunsa, enkö minä ollut vuodattanut katkeruutta lähteeseen, josta hänen elämänsä sai virkistystä, josta hänen rohkeutensa sai uutta voimaa? Minä kävin istumaan hänen viereensä ja sanoin äänellä, jossa katumus itki: — Oletteko tyytyväinen terveyteenne?

— Kyllä, vastasi hän katsoen syvästi minuun. Tuossa minun terveyteni, sanoi hän osoittaen minulle Jacques'ia ja Madeleineä.