Madeleine oli voitokkaasti läpäissyt taistelun luonnon kanssa ja oli viisitoista vuotiaana kypsynyt nainen. Hän oli kasvanut; Bengalin ruusun värit kukoistivat jälleen hänen tummilla poskillaan. Hän oli kadottanut tuon huolettomuuden, jolla lapsi katsoo kaikkia suoraan kasvoihin, ja alkoi painaa alas silmiänsä. Hänen liikkeensä tulivat harvoiksi ja arvokkaiksi, kuten hänen äitinsä liikkeet; hänen vartalonsa oli solakka; hänen yläruumiinsa soreat muodot olivat jo huomattavissa; viehättelyhalu silitti jo hänen uhkeata mustaa tukkaansa, joka ympäröitsi hänen espanjattaren otsaansa. Hän muistutti noita keskiajan somia pikku kuvapatsaita, ääriviivoiltaan niin hienoja, muodoltaan niin ohuvia, että silmä niitä hyväillessään pelkää näkevänsä niiden särkyvän. Mutta hänen terveytensä, tuo niin monien ponnistusten jälkeen puhjennut hedelmä, oli luonut hänen poskilleen kirsikan sametin ja pitkin hänen kaulaansa silkin hienoja ihokarvoja, joissa, kuten hänen äidillään, valo leikki. Hänen piti elää! Jumala oli, rakas kauneimman ihmiskukan umpu, kirjoittanut sen sinun pitkiin silmäripsiisi, sinun kaareviin hartioihisi, jotka lupasivat kehittyä uhkeiksi, kuten sinun äitisi hartiat! Tuo tumma, nuori, poppelivartaloinen tyttö muodosti vastakohdan Jacques'ille, hennolle seitsemäntoista vuotiaalle nuorukaiselle, jonka pää oli suurentunut, jonka otsa herätti levottomuutta nopealla levenemisellään, jonka kuumeiset, väsyneet silmät olivat sopusoinnussa syväsointuisen äänen kanssa. Hänen äänielimensä synnyttivät liian laajan äänen samoin kuin hänen katseensa toi ilmi liian paljon ajatuksia. Se oli älykkäisyyttä, sielua, se oli Henrietten sydän, joka nopealla liekillään kulutti heikkoa ruumista; sillä Jacques'illa oli tuo maidonvalkea, hehkuvien värien elähyttämä iho, ominainen nuorille englantilaisnaisille, joita sairaus vaivaa ja jotka jonkun ajan kuluttua menehtyvät. Pettävä terveys! Minä seurasin Henrietten viittausta, jolla hän, osoitettuaan minulle Madeleineä, käänsi huomioni Jacques'iin, joka piirusti mittausopillisia kuvioita ja suoritti algebran laskuja pöydän ääressä apotti Dominiksen edessä. Minä vapisin nähdessäni tuon kukilla peitetyn kuoleman ja kunnioitin äiti raukan erehdystä.
— Kun minä näen heidät tuollaisina, saa ilo vaikenemaan minun suruni, samoinkuin ne vaikenevat ja haihtuvat nähdessäni lapseni sairaina. Ystäväni, sanoi hän äidin iloa loistavin silmin, jos muut tunteet pettävät meitä, korvaavat täytetyt, menestyksen kruunaamat velvollisuudet muualla kärsityn tappion. Jacques tulee olemaan, kuten te, mies, joka on saanut korkean sivistyksen ja joka on täynnä tiedon hyveitä; hän tulee tuottamaan, kuten te, kunniaa isänmaalleen, jossa hän ehkä tulee saamaan johtavan aseman teidän vaikutusvaltaisella avullanne, mutta minä teen kaikkeni saadakseni hänet pysymään uskollisena ensimäiselle rakkaudelleen. Madeleinellä, rakkaalla olennolla, on jo ylevä sydän, hän on puhdas kuin Alppien korkeimman huipun lumi, hänellä tulee olemaan puolison uhrautuvaisuus ja viehättävä älykkäisyys, hän on ylpeä, hän on oleva Lenoncourt'ien arvoinen! Ennen niin levoton äiti on nyt hyvin onnellinen, onnellinen äärettömästä, puhtaasta onnesta; niin, minun elämäni on täyteläinen, minun elämäni on rikas. Jumala antaa ilojeni puhjeta minulle luvallisten tunteiden piiristä ja sekoittaa katkeruutta niihin tunteisiin, joihin minua veti vaarallinen taipumus.
— Oikein! huudahti apotti iloisesti. Herra vikontti tietää yhtä paljon kuin minä…
Täydentäessään tehtäväänsä Jacques alkoi yskiä.
— Riittää täksi päiväksi, rakas apottini, sanoi kreivitär liikutettuna, eikä varsinkaan kemian tuntia. Nouse ratsaille, Jacques, jatkoi hän ottaen vastaan poikansa syleilyn äidin hyväilevällä, mutta arvokkaalla mielihyvällä, ja silmät minuun suunnattuina ikäänkuin loukatakseen minun muistojani. Mene, rakas poika, ja ole varovainen!
— Mutta, sanoin minä hänelle, sillävälin kun hän seurasi poikaansa pitkällä katseella, te ette ole minulle vastannut. Tunnetteko te jotain tuskia?
— Kyllä, joskus vatsassa. Jos minä olisin Pariisissa, olisi minulla kunnia sairastaa vatsakatarria, muotisairautta.
— Minun äitini kärsii usein ja paljon, sanoi Madeleine minulle.
— Ah! sanoi kreivitär, te olette huvitettu minun terveydestäni?…
Madeleine, hämmästyneenä näiden sanojen syvästä ironiasta, katseli meitä arvostellen kumpaakin. Minun silmäni tähystivät ruusunkukkia jotka koristivat harmaan vihreän nojatuolin tyynyä.