— Tämä asema on sietämätön, kuiskasin minä kreivittären korvaan.
— Minäkö sen olen saanut aikaan? kysyi hän minulta. Rakas lapsi, lisäsi hän puoliääneen teeskennellen tuota purevaa iloisuutta, jolla naiset salaavat kostonsa, ettekö tunne nykyajan historiaa? Ovathan Ranska ja Englanti aina olleet vihollisia? Madeleine tietää sen, hän tietää, että suunnaton meri erottaa ne toisistaan, kylmä, myrskyinen meri.
Uunin maljakoiden sijalle oli asetettu kynttiläjalkoja, epäilemättä sentähden, etten minä saisi iloa täyttää niitä kukilla. Minä löysin ne myöhemmin hänen kamaristaan. Kun minun palvelijani saapui, menin minä ulos antaakseni hänelle määräyksiä. Hän oli tuonut minulle muutamia esineitä, jotka minä tahdoin viedä kamariini.
— Felix, sanoi kreivitär minulle, älkää menkö harhaan: Tätini entinen huone on nyt Madeleinen, teidän on kreivin huoneen yläpuolella.
Minä olin rikollinen, mutta minulla oli sydän. Kaikki nuo sanat olivat tikarin iskuja, kylmästi tähdättyjä arimpiin kohtiin, jotka kreivitär näytti valitsevan iskuilleen. Moraaliset kärsimykset eivät ole ehdottomia, ne riippuvat sielujen herkkyydestä, ja kreivitär oli saanut ankarasti käydä tuon tuskien kynnyksen yli. Mutta juuri tuosta syystä parhain nainen on aina sitä julmempi, mitä hyväntahtoisempi hän on ollut. Minä katsoin kreivittäreen, mutta hän painoi päänsä alas. Minä menin uuteen huoneeseeni, joka oli iloinen, vaalean vihreä huone. Siellä minä vuodatin kyyneleitä. Henriette kuuli itkuni, hän saapui tuoden kimpun kukkia.
— Henriette, sanoin minä hänelle, ettekö te voi ollenkaan antaa anteeksi inhimillisintä kaikista rikoksista?
— Älkää kutsuko minua enää milloinkaan Henrietteksi, sanoi hän, Henrietteä, tuota naisraukkaa ei ole enää olemassa; mutta te löydätte aina rouva de Mortsauf'in, uskollisen ystävän, joka teitä kuuntelee, joka teitä rakastaa. Felix, me keskustelemme myöhemmin. Jos teillä on vielä hellyyttä minua kohtaan, antakaa minun tottua näkemään teitä. Hetkellä, jolloin sanat eivät enää haavoita minun sydäntäni, hetkellä, jolloin minä olen saanut hiukan rohkeutta, — silloin, ainoastaan silloin. Näettekö tuota laaksoa, sanoi hän, osoittaen minulle Indre'a, se tekee minulle pahaa, minä rakastan sitä yhä.
Ah! Hävitköön Englanti ja kaikki sen naiset! Minä jätän erohakemukseni kuninkaalle, minä kuolen täällä, anteeksi saaneena.
— Ei, rakastakaa häntä, tuota naista! Henrietteä ei ole enää, tämä ei ole leikkiä, te tiedätte sen.
Hän vetäytyi pois ilmaisten viimeisten sanainsa korostuksella tuskiensa suuruuden. Minä menin nopeasti ulos, pidätin hänet ja sanoin hänelle: — Te ette siis minua enää rakasta?