— Ja, rakas kreivi, jos sattumalta nainen on vastoin tahtoansa alttiina jollekin tunteelle, joka on vieras niille, mitä yhteiskunta hänelle asettaa, tunnustakaa, kuta vastustamattomampi tuo tunne on, sitä hyveellisempi hän on tukahduttaessaan sen, uhrautuessaan lapsilleen, miehelleen. Tätä teoriaa ei muutoin voida sovittaa minuun, joka onnettomuudeksi olen esimerkkinä päinvastaisesta, eikä teihin, jota tämä teoria ei ollenkaan koske.
Käsi, samalla kertaa kostea ja hehkuva, tarttui minun käteeni ja puristi sitä hiljaa.
— Te olette kaunis sielu, Felix, sanoi kreivi, joka asetti sirosti kätensä vaimonsa vyötäisille ja veti hänet hellästi puoleensa ja sanoi hänelle: — Antakaa anteeksi, rakkaani, sairas raukalle, joka tahtoo epäilemättä saada osakseen enemmän rakkautta kuin mitä hän ansaitsee.
— On sydämiä, jotka ovat pelkkää jalomielisyyttä, vastasi kreivitär nojautuen puolisoonsa, joka omisti tämän lauseen itselleen. Tuo erehdys aiheutti jonkinlaisen väristyksen kreivittäressä; hänen kampansa putosi, hänen hiuksensa aukenivat, hän kalpeni. Hänen miehensä, joka häntä tuki, äänsi ikäänkuin mylvähtäen tuntiessaan kreivittären menevän tainnoksiin; hän tarttui kreivittäreen aivankuin kysymyksessä olisi ollut hänen tyttärensä ja kantoi hänet salin sohvalle, jonka ympärille me asetuimme. Henriette piti minun kättäni omassaan ikäänkuin tahtoen sillä sanoa minulle, että me yksin ymmärsimme tämän kohtauksen, joka oli näöltänsä niin yksinkertainen, mutta niin peloittava hänen sielunsa viiltävien tuskien vuoksi.
— Minä olen väärässä, sanoi hän minulle matalalla äänellä hetkellä, jolloin kreivi jätti meidät yksin mennäkseen hakemaan lasillisen oranssikukkavettä, minä tein tuhat kertaa väärin teitä kohtaan, kun tahdoin saattaa teitä epätoivoon, sen sijaan että minun olisi pitänyt kiittää teitä. Rakas, teissä on jumalallista hyvyyttä, jota vain minä osaan täysin arvostella. Niin, tiedän sen, on hyvyyksiä, jotka aiheutuvat intohimosta. Miehillä on useampia tapoja hyvyyden osoittamiseksi; he osoittavat sitä halveksumisella, innostumisella, laskelmilla, luonteen kärsimättömyydellä, mutta teissä, ystäväni, on ehdotonta hyvyyttä.
— Jos niin on, sanoin minä hänelle, ymmärtäkää, että kaikki se, mikä minussa voi olla suurta, johtuu teistä. Ettekö te tiedä siis enää, että minä olen teidän työtänne?
— Nuo sanat ovat kylliksi yhden naisen onnelle, vastasi hän hetkellä, jolloin kreivi saapui. Minä voin paremmin, sanoi hän nousten ylös, minä tarvitsen ilmaa.
Me laskeuduimme kaikki terassille, jota ympäröivät vielä kukkivat akaasiat. Hän oli ottanut minun oikean käteni ja painoi sitä sydäntänsä vasten ilmaisten sillä tavoin surulliset ajatuksensa; mutta ne olivat hänen ilmaisustaan päättäen noita suruja, joita hän rakasti. Hän tahtoi epäilemättä olla yksin minun kanssani, mutta hänen mielikuvituksensa, joka oli kykenemätön naisten viekkauksiin, ei tarjonnut hänelle mitään keinoa lähettää pois hänen lapsensa ja miehensä; me keskustelimme siis jokapäiväisistä asioista, sillävälin kun hän vaivasi päätään koettaen hankkia itselleen hetken, jolloin hän vihdoinkin voisi avata minulle sydämensä. — Siitä on jo hyvin kauan, kun minä olen ollut ajelemassa, sanoi hän lopuksi nähdessään illan kauneuden. Herra kreivi, antakaa valjastaa, pyydän teitä, voidakseni tehdä pienen ajeluretken.
Hän tiesi, että ennen rukoushetkeä kaikki selittely oli mahdotonta, ja hän pelkäsi, että kreivi tahtoisi pelaamaan lautapeliä. Hän saattoi hyvin tavata minua tuolla kuumalla, tuoksuvalla terassilla sitten kun kreivi olisi mennyt levolle; mutta hän ehkä pelkäsi jäädä noiden varjoisien lehdistöjen suojaan, joiden läpi kuulsi hekumallisia valoja, kävellä pitkin aitauksen vierustaa, josta meidän silmämme näkivät Indre'n virtaavan ruohokenttien poikki. Kuten katedraali juhlallisine ja äänettömine holvikattoineen kehoittaa rukoukseen, siten kuun valaisemat lehdistöt, joista leviää voimakkaita tuoksuja ja joita elähyttävät kevään sekavat äänet, ärsyttävät hermoja ja heikontavat tahtoa. Maisema, joka tyynnyttää vanhuksen intohimot, kiihoittaa nuorten sydämiä; me tiesimme sen! Kaksi kellon lyöntiä ilmoitti rukoushetken, kreivitär vapisi.
— Rakas Henrietteni, mikä teidän on?