— Henrietteä ei ole enää olemassa, vastasi hän. Älkää herättäkö häntä uudestaan eloon, hän oli vaativainen, oikullinen; nyt teillä on ystävä, jonka hyve on vahvistunut taivaan teille sanelemista lauseista. Me puhumme tästä myöhemmin. Olkaamme täsmällisesti rukouksessa. Tänä päivänä on minun vuoroni pitää se.
Kun kreivitär lausui sanat, joilla hän pyysi Jumalan apua elämän vastoinkäymisiä vastaan asetti hän niihin koron, josta en vain minä yksin hämmästynyt. Hän näytti käyttäneen näkemyslahjaansa, sillä hän aavisti sen hirveän mielenliikutuksen, jonka hänelle tuli tuottamaan minun rikokseni: Arabellen kanssa tekemieni sopimusten unohtaminen.
— Meillä on vielä aikaa pelata kolme erää, ennenkuin hevoset ovat valjastetut, sanoi kreivi vetäen minut mukanaan saliin. Te menette sitten ajelemaan vaimoni kanssa, minä menen levolle.
Kuten kaikki meidän pelimme, niin tämäkin oli myrskyisä. Omasta tai
Madeleinen huoneesta kreivitär saattoi kuulla miehensä äänen.
— Te käytätte kummallisesti väärin vierasystävyyttä, sanoi hän kreiville, palatessaan saliin.
Minä katselin häntä tyrmistyneen näköisenä en ollut lainkaan tottunut noihin kovuuksiin. Ennen hän olisi varmaankin varonut suojella minua kreivin tyranniudelta, ennen hän rakasti nähdä minun jakavan hänen kärsimyksensä ja kantavan ne kärsivällisesti rakkaudesta häneen.
— Minä antaisin elämäni, sanoin minä hänen korvaansa, kuullakseni teidän vielä kerran hiljaa sanovan: "Poika raukka! poika raukka!"
Hän loi silmänsä alas muistaen hetken, johon minä olin viitannut; hänen katseensa kääntyi minua kohden, mutta alas suunnattuna ja se ilmaisi iloa, jota nainen tuntee nähdessään pienimmänkin sydämensä äänen asetettavan toisen rakkauden äärimmäisten nautintojen edelle. Silloin, kuten joka kerta, kun minua kohtasi samanlainen vääryys, minä annoin hänelle anteeksi tuntien itseni ymmärretyksi. Kreivi hävisi, hän syytti väsymystä voidakseen jättiä pelin, ja me menimme kävelemään puutarhan nurmikolle odottaen ajoneuvoja. Niinpian kuin kreivi oli meidät jättänyt, loisti ilo niin voimakkaana minun kasvoistani, että kreivitär uteliaalla ja hämmästyneellä katseella kysyi minulta syytä siihen.
— Henriette elää, sanoin minä hänelle, minä olen yhä vielä rakastettu; te loukkaatte minua ilmeisessä tarkoituksessa murtaa minun sydämeni; minä voin vielä olla onnellinen!
— Jotakin oli vielä jälellä naisesta, sanoi hän pelästyneenä, ja myöskin sen te hävitätte tällä hetkellä. Jumala olkoon ylistetty, hän, joka antaa minulle voimaa kestää ansaittu marttyyriyteni. Niin, minä rakastan teitä vielä liiaksi, minä olin lankeamaisillani, englannitar on valaissut minulle syvyyden.