— Herra de Vandenesse on täällä, markiisitar, sanoi kreivitär tarkastellen kuun säteissä tuota haaveellista olentoa, jonka kärsimättömiä kasvoja ympäröitsi kummallisesti pitkät, irrallaan riippuvat kiharat.
Te tiedätte, millä nopeudella kaksi naista tarkastaa toisensa. Englannitar tunsi kilpailijansa ja oli kunniakkaasti englannitar; hän kietoi meidät englantilaista halveksumistansa uhkuvaan katseeseen ja hävisi sumuun nuolen nopeudella.
— Kiireesti Clochegourde'en, huusi kreivitär, jolle tuo synkkä silmänluonti oli kuin kirveen isku sydämeen.
Ajuri käänsi lähteäkseen ajamaan Chinon'in tietä, joka oli parempi
kuin Saché'n. Kun vaunut sivuuttivat uudelleen nummen, kuulimme me
Arabellen tulisen hevosen nelistämistä ja hänen koiransa askeleet.
Kaikki kolme pyyhkäisivät metsiä sumun toisella puolella.
— Hän menee pois, te kadotatte hänet ainiaaksi, sanoi Henriette minulle.
— Mitäs siitä, vastasin minä, menköön vaan! Hän ei jätä minuun kaipausta.
— Oh! naisraukat! huudahti kreivitär ilmaisten säälivää kauhua.
Mutta minne hän menee?
— Grenadière'en, erääseen pieneen taloon lähellä Saint-Cyr'iä, sanoin minä.
— Hän menee yksin, jatkoi Henriette äänellä, joka osoitti minulle, että naiset puolustavat toisiaan rakkaudessa eivätkä koskaan hylkää toisiaan.
Kun me ajoimme Clochegourde'n puistotielle, Arabellen koira ulvahteli iloisesti juosten vaunujen edellä.