— Henrietten on vaikea kuolla, sanoi hän hurskaan hymyilyn värehtiessä hänen huulillaan. Mutta, jatkoi hän, se on kuoleva ensimäisestä ylpeän äidin kristillisestä nöyrtymyksestä, eilen hyveessään horjuvan, tänään siinä vahvistuneen vaimon ponnistuksesta. Mitä minä teille sanoisin? Niin, minun elämäni on yhdenmukaista niin kaikkein suurimmissa kuin kaikkein pienimmissä tapahtumissaan. Sydän, jonne minun piti istuttaa ensimäiset hellyyden juuret, äitini sydän on sulkeutunut minulle huolimatta herkeämättömistä ponnistuksistani koettaa löytää siellä poimu, jonne olisin voinut pujahtaa. Minä olin tyttö, minä synnyin kolmen kuolleen pojan jälkeen, ja minä yritin turhaan vallata heidän paikkaansa vanhempieni sydämessä; minä en parantanut ollenkaan haavaa, jonka perheemme ylpeys oli saanut. Kun minä tuon synkän lapsuuden jälkeen opin tuntemaan jumaloidun tätini, riisti kuolema hänet pian minulta. Herra de Mortsauf, jolle minä kuulun, on minua yhtämittaa loukannut, alinomaa, tietämättään, mies parka! Hänen rakkaudellaan on sama luonnollinen itsekkäisyys, kuin lasten rakkaudella meitä kohtaan. Hän on tietämätön onnettomuuksista, joita hän minulle aiheuttaa, olen alati antanut hänelle anteeksi. Minun lapseni, nuo rakkaat lapset, jotka ovat minun lihaani kaikkine kärsimyksineen, minun sieluani kaikkine ominaisuuksineen ja minun luontoani viattomine iloineen, eikö ne ole annettu minulle osoittamaan, kuinka paljon voimaa ja kärsivällisyyttä on äitien rinnassa? Niin, lapseni ovat minun hyveeni! Te tiedätte, onko minua vitsottu heidän tähtensä, heissä ja heistä huolimatta. Tulla äidiksi oli minulle samaa kuin saada oikeus alati kärsiä. Kun Hagar huusi erämaassa, antoi enkeli puhjeta tuolle liiaksi rakastetulle orjattarelle kirkkaan lähteen; mutta kun minulle, puhdas lähde, jota kohden te tahdoitte minut johtaa, alkoi kummuta Clochegourde'ssa (muistatteko sitä?), vuoti siitä vain katkeria vesiä. Niin, te olette tuottanut minulle suunnattomia kärsimyksiä. Jumala on varmasti antava anteeksi sille, joka ei ole tuntenut rakkaudessa muuta kuin tuskaa. Mutta, jos voimakkaimmat tuskat, jotka olen kokenut, ovat kohdanneet minua teidän tähtenne, ehkäpä minä olen ne ansainnut. Jumala on oikeamielinen. Niin, Felix, salainen suudelma sisältää ehkä rikoksia! Ehkäpä täytyy raskaasti sovittaa askeleet, joita on vaeltanut lastensa ja puolisonsa edellä, milloin on kävellyt iltasin tarkoituksessa saada olla yksin muistojen ja ajatusten kanssa, jotka eivät kuuluneet heille, ja kun siten kävellessä sielu oli naimisissa toisen kanssa! Kun koko sisällinen ihminen vetäytyy kokoon sisältääkseen vain enää sen paikan, joka tarjotaan hyväilyille, ehkäpä se on pahin rikoksista! Kun nainen kumartuu vastaanottaakseen hiuksiinsa miehensä suudelman, saadakseen pitää otsansa puolueettomana, on se rikos! On rikos haaveilla itselleen tulevaisuutta perustaen sen kuolemaan, rikos kuvitella tulevaisuudessa huoletonta äitiyttä, kauniita lapsia, jotka leikkivät iltasin koko perheen jumaloiman isän kanssa, onnellisen äidin heitä liikutettuna katsellessa. Niin, minä olen rikkonut, minä olen paljon syntiä tehnyt! Minua ovat miellyttäneet kirkon vaatimat katumusharjoitukset, mutta ne eivät kuitenkaan olleet riittävä sovitus noille virheille, joita kohtaan pappi ehkä on ollut liian suvaitsevainen. Jumala on epäilemättä osannut rangaistuksellaan näiden erehdysten sydämeen, ahdistaessaan kostolla sitä, jonka tähden niihin ryhdyttiin. Antaa hiuksensa, eikö se ollut samaa kuin luvata itsensä? Minkätähden minusta oli mieluista pukeutua valkeaan vaatteeseen? Sillä tavalla minä uskoin itseni paremmin teidän liljaksenne; olittehan te nähnyt minut ensimäisellä kerralla, täällä, valkeassa hameessa. Voi! minä olen vähemmän rakastanut lapsiani. Te näette hyvin, Felix, kaikella kärsimyksellä on merkityksensä. Iskekää, iskekää kovemmin kuin ovat iskeneet herra de Mortsauf ja minun lapseni. Tuo nainen on Jumalan vihan välikappale, minä tulen lähestymään häntä ilman vihaa, minä hymyilen hänelle; pelosta, etten olisi kristitty, puoliso ja äiti, minun täytyy rakastaa häntä. Jos, kuten te sanoitte, minä olen auttanut teidän sydäntänne säilymään turmelevalta kosketukselta, tuo englannitar ei voi vihata minua. Naisen pitää rakastaa rakastettunsa äitiä, ja minä olen teidän äitinne. Mitä minä olen tahtonut teidän sydämessänne? Paikan, jonka rouva de Vandenesse on jättänyt tyhjäksi. Niin, te aina valitatte minun kylmyyttäni! Enhän minä ole muuta kuin teidän äitinne. Antakaa minulle siis anteeksi ne vastentahtoiset tylyt sanat, jotka minä teille sanoin teidän saapuessanne, sillä äidin pitää iloita tietäessään poikansa niin hyvin rakastetuksi. Hän nojasi päätänsä minun rintaani toistaen: — Anteeksi! anteeksi! Minä kuulin silloin tuntemattomia äänen sävyjä.
Se ei ollut hänen tyttömäinen äänensä iloisine sävelineen, ei hänen emäntä-äänensä käskevine lopputavuineen, ei murhemielisen äidin huokauksia, se oli viiltävä, uusi ääni uusille tuskille.
— Mitä teihin tulee, Felix, jatkoi hän elostuen, te olette ystävä, joka ette voisi tehdä pahaa. Ah! te ette ole mitään menettänyt minun sydämessäni, älkää moittiko itseänne mistään, älköön teillä olko pienimpiäkään omantunnon tuskia. Olihan itsekkyyden huippu pyytää teitä uhraamaan mahdottomalle tulevaisuudelle kaikkein suurimmat nautinnot, koska niitä maistaakseen nainen jättää lapsensa, luopuu arvostaan ja kieltäytyy ikuisuudesta. Kuinka monta kertaa minä olenkaan tuntenut teidän olevan yläpuolella minua, te olitte suuri ja jalo, minä, minä olin pieni ja rikoksellinen! Kas niin, se on nyt sanottu, minä en voi olla teille muuta kuin korkealta loistava valo, säteilevä ja kylmä, mutta muuttumaton. Pitäkää, Felix, vain huoli siitä, etten minä yksipuolisesti rakasta veljeä, jonka olen itselleni valinnut. Pitäkää minua rakkaana! Sisaren rakkaudella ei ole huonoa huomista eikä vaikeita hetkiä. Teidän ei tarvitse valehdella tuolle lempeälle sielulle, joka tulee elämään teidän kauniista elämästänne, joka ei koskaan laiminlyö ottaa osaa teidän suruihinne, joka ilostuu teidän iloistanne, rakastaa naisia jotka tekevät teidät onnelliseksi, ja vihastuu petoksista. Minulla ei ole ollut veljeä, jota minä olisin voinut sillä tavoin rakastaa. Olkaa kylliksi suuri luopuaksenne kaikesta itserakkaudesta, päättääksenne meidän suhteemme, joka tähän asti on ollut niin epäiltävä ja myrskyjen täyttämä, tuolla suloisella ja pyhällä rakkaudella. Minä voin vielä elää siten. Minä aloitan ensimäisenä puristamalla lady Dudley'n kättä.
Hän ei itkenyt, lausuessaan nuo sanat, jotka olivat täynnä katkeraa tietoisuutta ja joilla hän, riistäen viimeisen verhon, joka minulta peitti hänen sielunsa ja hänen surunsa, osoitti minulle, kuinka monilla siteillä hän oli liittynyt minuun, kuinka paljon voimakkaita kahleita minä olin hakannut poikki. Me olimme sellaisessa huumauksessa, että me emme ollenkaan huomanneet sadetta, joka valui virtanaan.
— Eikö armollinen kreivitär tahdo astua hetkiseksi sisälle tänne, sanoi ajuri viitaten Ballan'in päämajataloa.
Hän teki myöntymyksen merkin, ja me viivyimme noin puoli tuntia eteisen katoksen alla suureksi hämmästykseksi majatalon väelle, joka kyseli itseltään, miksi rouva de Mortsauf oli puoli yhdentoista aikaan liikkeellä. Menikö hän Tours'iin? Palasiko hän sieltä? Kun rajuilma oli lakannut, kun sade oli muuttunut tihkusateeksi, joka ei estänyt kuuta valaisemasta ylängön tuulen nopeasti ajamia sumupilviä, meni ajuri ulos ja käänsi hevosen minun suureksi ilokseni.
— Seuratkaa minun käskyäni, huusi kreivitär hänelle vienosti.
Me läksimme siis ajamaan Kaarle suuren nummille vievää tietä, jolloin sade alkoi uudelleen. Puolivälissä nummea minä kuulin Arabellen lempikoiran haukkumisen; hevonen syöksähti äkkiä esiin tammien alta, kiisi yhdellä hyppäyksellä tien poikki, hyppäsi ojan yli, jonka tilanomistajat olivat kaivattaneet eroittaakseen kukin maansa noilla käyttämättömillä nummilla, joita luultiin viljelyskelpoisiksi, ja lady Dudley ajoi nummelle nähdäkseen ajoneuvojen kulkevan ohitsensa.
— Mikä ilo, odottaa siten lastansa, kun sen voi tehdä ilman rikosta! sanoi Henriette.
Koiran haukkuminen oli ilmaissut lady Dudley'lle, että minä olin vaunuissa; hän epäilemättä luuli, että minä huonon sään johdosta tulin tällä tavoin tapaamaan häntä. Kun me saavuimme paikalle, jossa markiisitar odotti, lensi hän tien syrjää pitkin tuolla ratsastajan huimuudella, joka oli hänelle ominaista ja jota Henriette hämmästeli kuten ihmettä. Leikillisesti Arabelle ei sanonut minun nimestäni muuta kuin kaksi viimeistä tavua englanniksi lausuttuina, kutsumatapa, joka hänen huulillaan sai aivan ihmeellisen viehätyksen. Hän tiesi, etteivät muut kuin minä ymmärtäneet häntä hänen huutaessaan: My dee!