— Mihin aikaan?
— Yhdentoista ja kahdentoista välillä yöllä.
— Missä?
— Nummella.
— Älkää pettäkö minua ollenkaan, eikö pähkinäpuun alla?
— Nummella.
— Me menemme, sanoi hän, minä tahdon nähdä hänet.
Kuullessani nuo sanat, minä katselin elämääni ikäänkuin lopullisesti ratkaistuna. Minä tein yhdessä hetkessä päätöksen lopettaa täydellisellä avioliitolla lady Dudley'n kanssa tuon tuskallisen taistelun, joka uhkasi tyhjentää minun tunne-elämäni ja ryöstää niin monilla alati uudistuvilla iskuilla nuo nautinnolliset hienoudet, jotka muistuttavat hedelmien kukkaa. Minun tyly äänettömyyteni loukkasi kreivitärtä, jonka koko suuruutta minä en vielä tuntenut.
— Älkää ollenkaan kiihdyttäkö itseänne minua vastaan, sanoi hän kultaäänellään, tämä, rakkaani, on minun rangaistukseni. Te ette tule koskaan olemaan niin rakastettu, kuin te olitte täällä, jatkoi hän asettaen kätensä sydämelleen. Enkö minä ole teille sitä tunnustanut? Markiisitar Dudley on pelastanut minut. Hänelle tahrat, en kadehdi niitä ollenkaan. Minulle enkelien kunniakas rakkaus! Minä olen kulkenut suunnattomia matkoja teidän tulostanne lähtien. Minä olen arvostellut elämää. Kohottakaa sielu, te revitte sen; kuta korkeammalle te nousette, sitä vähemmän myötätuntoa te kohtaatte; sen sijaan, että te kärsisitte laaksossa, te kärsitte yläilmoissa, kuten kotka, joka liitää kantaen sydämessään jonkun raa'an paimenen ampumaa nuolta. Minä ymmärrän nyt, että taivas ja maa ovat sovittamattomia. Niin, sille, joka voi elää taivaallisessa vyöhykkeessä, Jumala yksin on mahdollinen. Meidän sielumme pitää silloin olla erotettu kaikesta maallisesta. Tulee rakastaa ystäviänsä kuten rakastaa lapsiansa, olla heitä eikä itseänsä varten. Minästä johtuvat onnettomuudet ja surut. Minun sydämeni kohoaa korkeammalle kuin kotka lentää; siellä on rakkaus, joka ei minua petä. Mitä maalliseen elämään tulee, se alentaa meitä liiaksi saattaessaan aistillisen egoismin hallitsemaan enkelin henkevyyttä, mikä meissä on. Nautinnot, joita intohimo antaa, ovat hirvittävän myrskyisiä ja maksettuja uuvuttavilla levottomuuksilla, jotka murtavat sielun jäntevyyden. Minä olen tullut meren rannalle, jossa nuo myrskyt riehuvat, minä olen nähnyt ne liian läheltä; ne ovat usein kietoneet minut pilvillään, aalto ei ole aina hajautunut minun jalkoihini, minä olen tuntenut sen ankaran kosketuksen, joka kylmentää sydämen; minun täytyy vetäytyä korkeille seuduille, minä joutuisin perikatoon tuon suunnattoman meren rannalla. Minä näen teissä, kuten kaikissa niissä, jotka ovat tuottaneet minulle levottomuuksia, hyveeni vartijan. Minun elämääni on sekoitettu ahdistuksia, jotka onneksi ovat olleet voimieni mukaisia, elämäni on säilynyt siten puhtaana huonoista intohimoista, se on ollut vailla viettelevää lepoa ja alati tarjona Jumalalle. Meidän kiintymyksemme oli mieletön koe, kahden puhtaan lapsen yritys tyydyttää sydämensä, ihmiset ja Jumala… Hulluutta, Felix! Ah! sanoi hän hetken vaiettuaan, kuinka tuo nainen teitä nimittää?
— Amédée, vastasin minä, Felix on eristetty olento, joka ei koskaan kuulu muille kuin teille.