— Mikä sinun on? sanoin minä hänelle.
— Minä pelkään että minun liiallinen rakkauteni vahingoittaa minua, vastasi hän. Minä olen antanut kaikki. Tuo nainen on etevämpi kuin minä, hänellä on jotain, jota sinä voit haluta. Jos sinä asetat hänet etusijalle, älä ajattele enää minua. Minä en lainkaan ikävystytä sinua suruillani, katumuksillani ja kärsimyksilläni. Ei, minä kuolen kaukana sinusta, kuten kasvi elähyttävän auringon puutteessa.
Hän osasi kiskoa minulta rakkauden osoituksia, jotka täyttivät hänet ilolla. Mitä tosiaan sanoa naiselle, joka itkee aamulla? Kovuus tuntuu silloin häpeälliseltä. Jos me emme ole vastustaneet häntä edellisenä päivänä, olemme me pakotetut valehtelemaan hänelle seuraavana päivänä, sillä miehen moraali tekee rakkausasioissa valheen velvollisuudeksi.
— Minä olen onnellinen, sanoi hän pyyhkien kyyneleensä; palaa jälleen hänen luoksensa, minä en tahdo sinua pakottaa rakkauteni voimalla, vaan omaan tahtoosi vedoten. Jos sinä palaat tänne, uskon minä, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua, mikä minusta aina on näyttänyt mahdottomalta.
Hän sai taivutetuksi minut palaamaan jälleen Clochegourde'en. Sitä väärää asemaa, johon minä olin joutumassa, ei saattanut aavistaa mies, joka oli onnea itsensä täyteen ahminut. Kieltäytyessäni menemästä Clochegourde'en minä ratkaisisin riidan lady Dudleyn ja Henrietten välillä edellisen eduksi. Arabelle veisi minut silloin mukanaan Pariisiin. Mutta mennä sinne, olihan se rouva de Mortsauf'in loukkaamista; siinä tapauksessa minun pitäisi palata vielä pysyvämmin Arabellen luo. Onko nainen koskaan antanut anteeksi tuollaisia rakkauden loukkauksia? Jollei hän ole taivaista laskeutunut enkeli ja kirkastettu henki, rakastava nainen näkee mieluummin rakastajansa kärsivän kuolintuskia kuin hänen olevan onnellisen toisen kanssa. Kuta enemmän hän rakastaa, sitä enemmän hän loukkautuu. Näin kahdelta näkökannalta katsottuna oli minun asemani, kun minä kerran olin lähtenyt Clochegourde'sta mennäkseni Grenadière'en, yhtä kuolettava minun valikoidulle rakkaudelleni kuin edullinen minun satunnaiselle rakkaudelleni. Markiisitar oli laskenut kaikki harkitulla syvällisyydellä. Hän tunnusti minulle myöhemmin, että jos rouva de Mortsauf ei olisi kohdannut häntä nummella, hän olisi asettanut minut alttiiksi kiertelemällä Clochegourde'n ympärillä.
Kun minä lähestyin kreivitärtä, jonka minä näin kalpeana ja masentuneena kuten jotain tuskallista unettomuutta kärsineen henkilön, minussa heräsi, ei tahdikkuuden tunne, mutta se vainu, joka saa vielä nuoret ja jalomieliset sydämet tuntemaan niiden tekojen kantavuuden, jotka suurelle joukolle näyttävät välinpitämättömiltä, mutta jotka suurten sielujen oikeuden mukaan ovat rikoksellisia. Kuten lapsi, joka leikkien on laskeutunut rotkoon poimimaan kukkia, näkee ahdistuksella, että hänen on mahdotonta nousta takaisin, näkee ihmisten maan ylipääsemättömän esteen erottamana, tuntee olevansa ypö yksin yössä ja kuulee villiä ulvontaa, niinpä minäkin heti ymmärsin, että meidät erotti kokonainen maailma. Meidän kummankin sielussa syntyi suuri huuto ja kuten kaiku tuosta murheellisesta Consummatum est! [Se on täytetty! Suom. muist.] jota huudetaan kirkoissa pitkänäperjantaina, hetkellä, jolloin Vapahtaja kuolee, hirvittävä kohtaus, jäädyttävä nuorten sydämille, joille uskonto on ensimäinen rakkaus. Kaikki Henrietten kuvitelmat olivat yhdellä iskulla kuolleet, hänen sydämensä oli käynyt kärsimyksen läpi. Hän, jota nautinto oli niin karttanut, jota se ei ollut koskaan saanut kiedotuksi huumaaviin pyörteisiinsä, aavistiko hän nyt onnellisen rakkauden nautinnot kieltäessään minulta katseensa, sillä hän otti minulta pois valkeuden, joka kuusi vuotta oli loistanut minun elämässäni. Hän tiesi siis, että meidän silmistämme virranneiden säteiden lähde oli meidän sieluissamme; nuo säteet olivat tie, jota myöten tunkeuduttiin toisesta toiseen, yhdyttiin, erottiin, leikittiin kuten kaksi luottavaista naista, jotka sanovat toisilleen kaikki. Minä tunsin katkerasti, kuinka väärin oli tuoda tuon aistillisille nautinnoille vieraan katon alle kasvot, joihin hekuman siivet olivat siroittaneet kirjavaa pölyään. Jos minä eilen olisin jättänyt lady Dudleyn menemään yksin, jos minä olisin palannut Clochegourde'en, jonne Henriette oli ehkä odottanut minua; ehkä… niin, ehkäpä rouva de Mortsauf ei olisi niin julmasti tarjoutunut olemaan minun sisareni. Hän pani kaikkiin kohteliaisuuksiinsa liioiteltua loistoa, hän ryhtyi väkivaltaisesti osaansa ollakseen siitä luopumatta. Aamiaisen aikana hän osoitti minulle tuhansia huomaavaisuuksia, nöyryyttäviä huomaavaisuuksia. Hän hoiti minua kuten sairasta, jota hänen kävi sääli.
— Te olette aikaisin ollut kävelemässä, sanoi kreivi minulle, teillä varmaankin on oivallinen ruokahalu, teillä, jonka vatsa ei ole turmeltu!
Tuo lause, joka ei synnyttänyt kreivittären huulille ymmärtäväisen sisaren hymyä, osoitti minulle lopullisesti asemani naurettavuuden. Oli mahdotonta olla Clochegourde'ssa päivällä ja Saint-Cyr'issä yöllä. Arabelle oli perustanut laskunsa minun hienouteeni ja rouva de Mortsauf'in suuruuteen. Tuona pitkänä päivänä minä tunsin, kuinka vaikeata on olla naisen ystävänä, jota kauan on rakastanut. Tuo muutos, joka on niin yksinkertainen, kun vuodet sitä valmistavat, on sairaus nuorella iällä. Minä häpesin, minä kirosin nautinnot, minä olisin tahtonut, että rouva de Mortsauf olisi vaatinut minun vereni. Minä en voinut hänelle muitta mutkitta soimata hänen kilpailijaansa, hän vältti puhua hänestä, ja kieltää Arabelle oli häväistys, joka olisi tehnyt minut halpamaiseksi Henrietten silmissä, sillä hän oli jalo ja ylhäinen sydämensä salatuimpiin sopukoihin asti. Viiden vuoden tuttavallisen ymmärtämyksen jälkeen me emme tienneet, mistä puhua; sanamme eivät vastanneet ollenkaan ajatuksiamme; me kätkimme toisiltamme kuluttavat tuskamme, me, joille suru oli aina ollut uskollinen tulkki. Henriette teeskenteli onnellisuutta sekä itselleen että minulle; mutta hän oli surullinen. Vaikka hän sanoi itseään joka hetki minun sisarekseni ja vaikka hän oli nainen, hän ei löytänyt ainoatakaan ajatusta ylläpitääkseen keskustelua, ja me pysyimme enimmän osan aikaa pakotetussa äänettömyydessä. Hän lisäsi minun sisällistä kidutustani kuvittelemalla olevansa tuon ladyn ainoa uhri.
— Minä kärsin enemmän kuin te, sanoin minä hänelle hetkellä, jolloin hänen kasvoillaan vilahti aito naisellinen ironia.
— Kuinka? vastasi hän tuolla korkealla sävyllä, jonka naiset ottavat, kun tahdotaan alentaa heidän tunteitaan.