— Niin, minun puolellani on kaikki vääryys.
Tuli aika, jolloin kreivitär osoitti minulle kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, mikä murti minut. Minä päätin lähteä. Illalla, terassilla minä sanoin jäähyväiseni kokoontuneelle perheelle. Kaikki seurasivat minua nurmikolle, jossa minun hevoseni kärsimättömänä tepasteli. Kreivitär tuli minun luokseni, kun minä otin suitset käteeni.
— Menkäämme yksin, jalkasin puistokujaa pitkin, sanoi hän minulle.
Minä tarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme pihan poikki kulkien hitain askelin, ikäänkuin tuntien nautintoa yhteisistä liikkeistämme; me tulimme erään puistikon luo, joka kasvoi ulkopihan kulmassa.
— Hyvästi, ystäväni, sanoi hän pysähtyen, painaen päänsä minun sydämelleni ja kietoen käsivartensa minun kaulaani. Hyvästi, me emme näe enää toisiamme. Jumala on antanut minulle surullisen lahjan katsoa tulevaisuuteen. Muistatteko pelkoa, joka minut valtasi eräänä päivänä, kun te palasitte niin kauniina, niin nuorena ja kun minä näin teidän kääntävän minulle selkänne kuten nyt jättäessänne Clochegourde'n ja mennessänne Grenadière'en? Niin, sanon sen vielä kerran, tuona yönä minä sain luoda silmäyksen kohtaloihimme. Ystäväni, me puhumme tällä hetkellä viimeistä kertaa. Ainoastaan vaivoin minä voin vielä lausua teille muutamia sanoja, sillä se, joka teille puhuu, ei ole enää minun täydellinen minäni. Kuolema on jo koskettanut minussa jotakin kohtaa. Te tulette silloin ryöstäneeksi äidin minun lapsiltani, korvatkaa hänet heille! Te voitte sen tehdä! Jacques ja Madeleine rakastavat teitä ikäänkuin te olisitte alati heidän tähtensä kärsinyt.
— Kuolla! sanoin minä, pelästyneenä katsoen häneen ja huomaten oudon kuivuuden hänen kuumeisissa silmissään, joita on mahdotonta kuvata niille, jotka eivät ole tunteneet rakkaita, tuon hirveän taudin satuttamia olentoja, muulla tavoin kuin vertaamalla hänen silmiänsä kiiltäviin hopeapalloihin. Kuolla! Henriette, minä käsken sinun elää. Sinä olet pyytänyt minulta kerran lupauksia, nyt minä vaadin yhtä sinulta: vanno minulle kysyväsi neuvoa Origet'lta ja tottelevasi häntä kaikessa…
— Tahdotteko te siis nousta Jumalan lempeyttä vastaan? sanoi hän keskeyttäen minut huudolla, jossa kaikui kiihtymys siitä, ettei hänen epätoivoansa oltu ymmärretty.
— Te ette rakasta siis minua tarpeeksi totellaksenne minua sokeasti kaikissa asioissa kuten tuo surkuteltava lady?…
— Kyllä, teen kaiken, mitä tahdot, sanoi hän äkillisen mustasukkaisuuden vallassa, joka sai hänet hetkeksi murtamaan nuo rajat, jotka hän siihen asti oli pitänyt voimassa.
— Minä jään tänne, sanoin minä suudellen häntä silmiin.