Laakson lilja: Maaseutuelämän kuvaus

by Honoré de Balzac

Pelästyneenä tuosta myönnytyksestään hän riuhtautui irti minun käsivarsistani ja nojautui puuta vasten, sitten hän kääntyi kotiinsa päin kävellen juoksujalkaa, päätänsä kääntämättä; minä seurasin häntä, hän itki ja rukoili. Nurmikolle saapuneena minä otin hänen kätensä ja suutelin sitä kunnioittavasti. Tämä odottamaton nöyrtyminen liikutti häntä.

— Sinun kaikesta huolimatta! sanoin minä hänelle, sillä minä rakastan sinua, kuten sinua rakasti sinun tätisi.

Hän vapisi silloin puristaen voimakkaasti minun kättäni.

— Yksi katse, sanoin minä hänelle, vielä yksi noita meidän entisiä katseitamme! Nainen, joka antautuu kokonaan, huusin minä, tuntien sieluni valaistuksi tuosta silmäyksestä, jonka hän minuun loi, antaa vähemmän elämää ja sielua, kuin mitä sinä olet minulle nyt antanut. Henriette, sinä olet enin rakastettu, ainoa rakastettu.

— Minä tulen elämään, sanoi hän minulle, mutta parantakaa te itsenne myöskin.

Tuo katse oli sammuttanut Arabellen sarkasmien vaikutuksen. Minä olin siten leikkikaluna kahdella sovittamattomalla intohimolla, jotka minä olen teille kuvannut ja joiden vaikutusta minä vuoronperään sain kokea. Minä rakastin enkeliä ja demoonia; kaksi yhtä kaunista naista, kaunistettuina toinen kaikilla hyveillä, jotka me kuoletamme oman epätäydellisyytemme vihasta, toinen kaikilla vioilla, joita me itsekkyydestä jumaloimme. Kiirehtiessäni puistokujaa pitkin ja kääntyessäni tuon tuostakin nähdäkseni rouva de Mortsauf'in nojautuneena puuta vasten lastensa ympäröimänä, jotka liehuttivat nenäliinojansa, minut yllätti sielussani ylpeyden tunto tietäessäni olevani kahden niin kauniin elämän herra, kahden ominaisuuksiltaan niin erilaisen ylhäisen naisen kunnia, tietäessäni synnyttäneeni niin suuria intohimoja, että kuolema tulisi sille noista kahdesta, jonka minä jättäisin. Tämä tilapäinen ylvästely on saanut kaksinkertaisen rangaistuksen, uskokaa se. En tiedä mikä demooni minua neuvoi odottamaan Arabellen rinnalla hetkeä, jolloin jokin epätoivo, jolloin kreivin kuolema jättäisi Henrietten minulle, sillä Henriette rakasti minua yhä: hänen kovuutensa, hänen kyyneleensä, hänen katumuksensa, hänen kristillinen alistumisensa olivat kaunopuheliaita merkkejä tunteesta, jota ei voitu hävittää, ei hänen eikä minun sydämestäni. Kulkiessani jalkaisin tuolla kauniilla tiellä ja mietiskellessäni näitä asioita minä en ollut enää viidenkolmatta vuotias, minä olin viidenkymmenen. Onhan silloin vielä nuorempi kuin nainen, joka yhdessä hetkessä siirtyy kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen? Vaikka minä yhdellä henkäyksellä karkoitin nuo huonot ajatukset, valtasivat ne minut yhä uudelleen, minun täytyy se myöntää. Ehkäpä niiden alkusyy oli löydettävissä Tuileries'ssa, kuninkaan työhuoneen kattokoristeistä. Kuka saattoi vastustaa Ludvig XVIII:n järkevää neroa, hänen, joka sanoi, että todellisia intohimoja on vasta kypsyneellä iällä, sentähden, että intohimo ei ole kaunis eikä tulinen muulloin kuin silloin, kun siihen sekoittuu voimattomuutta ja kun jokaisessa nautinnossa tuntee olevansa kuin viimeisen panoksensa asettanut pelaaja. Kun minä olin tullut puistotien päähän, käännyin minä ja kiiruhdin nopeasti takaisin, sillä minä näin, että Henriette seisoi vielä paikallaan, hän yksinään! Minä sanoin hänelle viimeiset sovittavien kyynelten kostuttamat jäähyväiset, kyynelten, joiden syy oli häneltä salattu. Ne olivat rehellisiä kyyneleitä, jotka tiedottomasti vuodatettiin tuolle ainiaaksi kadotetulle kauniille rakkaudelle, noille neitseellisille tunteenliikutuksille, noille elämän kukille, jotka eivät puhkea enää uudestaan; sillä myöhemmin mies ei anna enää, hän saa; hän rakastaa omaa itseään rakastetussaan, kun hän sitävastoin nuorella iällä lempii rakastettua itseään. Myöhemmin me istutamme omat makumme, ehkäpä virheemmekin naiseen, joka meitä rakastaa, kun sitävastoin elämän alussa se, jota me rakastamme, vaikuttaa meihin hyveillään ja hienouksillaan; hän taivuttaa hymyilyllä meitä hyvään ja opettaa meille omalla esimerkillään uhrautuvaisuutta. Onneton se, jolla ei ole ollut Henrietteänsä! Onneton se, joka ei ole tuntenut ketään lady Dudleytä! Jos hän menee naimisiin, menettää hän edellisessä tapauksessa vaimonsa, jälkimäisessä hän ehkä joutuu rakastajattarensa hylkäämäksi; mutta onnellinen se, joka voi löytää nuo kaksi yhdessä ainoassa naisessa, onnellinen, Nathalie, se mies, jota te rakastatte!

— Pariisiin palattuamme Arabelle ja minä tulimme toisillemme läheisemmiksi kuin mitä ennen olimme olleet. Pian me jätimme huomaamatta kumpainenkin syrjään sopivaisuuden lait, jotka minä olin itselleni asettanut ja joiden tarkka seuraaminen sai usein maailman antamaan anteeksi sen väärän aseman, jossa lady Dudley oli. Maailma, joka niin mielellään tahtoo päästä kaikkien ulkonaisuuksien perille, antaa niille lain voiman heti, kun se tuntee salaisuuden, jota ne peittävät. Rakastajat, jotka ovat pakotettuja elämään suuren maailman keskuudessa, tekevät aina väärin kaataessaan nuo salonkien oikeustieteen laatimat esteaidat, ollessaan tarkoin noudattamatta kaikkia tapojen säätämiä sovinnaisuuksia: kysymyksessä on silloin vähemmän toiset kuin he itse. Esteiden voittaminen, ulkonaisen kunnioituksen säilyttäminen, komediojen näytteleminen, salaperäisyyden pysyttäminen, koko tuo onnellisen rakkauden sotataito antaa elämälle sisällystä, uudistaa halut ja suojelee meidän sydäntämme tottumuksen velttouksia vastaan. Mutta ollen yleensä tuhlareita nuo ensimäiset intohimot, samoin kuin nuoret ihmiset, hakkaavat metsänsä puti puhtaaksi, sen sijaan että menettelisivät säästäväisesti. Arabelle ei omaksunut noita porvarillisia aatteita, hän oli mukautunut niihin minua miellyttääkseen. Pyövelin kaltaisena, joka edeltäkäsin merkitsee uhrinsa ottaakseen sopivassa tilaisuudessa kiinni hänet, hän tahtoi häväistä minut koko Pariisin silmissä saadakseen minut täydelleen valtaansa. Hän käytti myöskin keimailujaan pysyttääkseen minut luonaan, sillä hän ei ollut tyytyväinen hienoon skandaaliinsa, joka todistusten puutteessa ei saanut aikaan muuta kuin varovaisia kuiskailuja. Nähdessäni hänen niin onnellisena ryhtyvän harkitsemattomiin tekoihin, jotka julkisesti paljastivat hänen asemansa, kuinka minä en olisi uskonut hänen rakkauteensa? Kerta vajonneena laittoman avioliiton suloihin minut valtasi epätoivo, sillä minä näin elämäni suuntautuneen taholle, joka oli vastakkainen Henrietten antamille ja suosittamille aatteille. Minä elin silloin tuollaisessa raivotilassa, joka valtaa keuhkotautisen, kun hän, tuntiessaan loppunsa lähenevän, ei salli tiedusteltavan itseltään hänen hengityksensä korinaa. Minun sydämessäni oli soppi, johon minä en voinut vetäytyä ilman kärsimystä; kostava henki synnytti minussa lakkaamatta ajatuksia, joihin minä en uskaltanut syventyä. Minun kirjeeni Henriettelle kuvastivat tätä moraalista sairautta ja tuottivat hänelle ääretöntä onnettomuutta. "Niin monien menetettyjen aarteiden hinnasta hän olisi tahtonut minun ainakin olevan onnellisen!" sanoi hän minulle ainoassa vastauksessaan, jonka minä häneltä sain. Ja minä en ollut onnellinen! Rakas Nathalie, onni on ehdoton, se ei suvaitse vertailuja. Kun ensimäinen kuumuuteni oli haihtunut, minä ehdottomasti vertasin noita kahta naista toisiinsa, siihen asti en ollut vielä voinut tuota vastakohtaa tutkia. Todenteolla, jokainen suuri intohimo painaa niin raskaasti meidän olemustamme, että se ensiksi osoittaa luonteemme jyrkkyydet ja käyttää hyväkseen tottumuksia, jotka sisältävät meidän huonot ja hyvät ominaisuutemme; mutta myöhemmin kahdessa rakastavaisessa, jotka ovat hyvin tottuneet toinen toisiinsa, alkuperäiset luonteen piirteet vahvistuvat. Molemmatkin arvostelevat silloin toisiaan, ja usein syntyy tuon vastavaikutuksen aikana, jonka luonne kohdistaa intohimoon, vastenmielisyyksiä, jotka valmistavat noita eroja, joilla pintapuoliset ihmiset asestautuvat syyttääkseen ihmissydäntä epävakaisuudesta. Tuo ajanjakso alkoi siis. Vähemmän viettelysten sokaisemana ja ottaen nautintoni yksityiskohtaisesti tarkastettavikseni minä panin toimeen, ehkäpä tahtomattani, tutkinnon, joka vahingoitti lady Dudleytä.

Minä löysin hänessä ensiksikin vähemmän tuota nerokkuutta, joka erottaa ranskattaren kaikista muista naisista ja joka tekee hänen rakkautensa kaikkein viehättävimmäksi, niiden tunnustuksen mukaan, joille elämän sattumukset antavat tilaisuutta kokea eri maiden rakastamistapoja. Kun ranskatar rakastaa, tapahtuu hänessä muutos, niin ylistettyä viehättelyänsä hän käyttää kaunistamaan rakkauttansa, hän uhraa tuon niin vaarallisen turhamielisyytensä ja kohdistaa kaikki pyrintönsä vain siihen, että hän rakastaisi hyvin. Hän ottaa omikseen rakastajansa edut, vihat ja ystävyydet; hän hankkii yhdessä päivässä itselleen liikemiehen koetellut taidot, hän tutkii lakia, hän ymmärtää luoton mekaniikkaa ja hallitsee pankkiirin rahalaatikkoa; ollen luonteeltaan huima ja tuhlaavainen hän ei enää tee ainoatakaan virhettä eikä hukkaa ainoatakaan kultarahaa; hän tulee samalla kertaa äidiksi, taloudenhoitajaksi, lääkäriksi ja antaa kaikille näille muutoksilleen onnen viehkeyden, joka tulee näkyviin äärettömän rakkauden pienimmissäkin yksityiskohdissa; hän yhdistää nuo erikoisominaisuudet, joita kaikkien maiden naiset suosittelevat, antaessaan henkevän älykkyyden yhtenäistyttämälle seokselle tuon aito ranskalaisen leiman, joka elähyttää, sallii, oikeuttaa, vaihtelee kaiken ja hävittää yksitoikkoisuuden tuosta tunteesta, jota taivutetaan ainoastaan yhdessä aikamuodossa. Ranskalainen nainen rakastaa aina, ilman lepoa, ilman väsymystä, joka hetki, julkisesti ja yksinäisyydessä; muiden läsnäollessa hän löytää korostuksen, joka ei kosketa kuin yhtä korvaa, hän puhuu yksin äänettömyydelläänkin ja osaa katsoa teihin silmät maahan luotuina; jos tilaisuus kieltää häneltä sanan ja katseen, käyttää hän hyväkseen hiekkaa, jota hänen jalkansa painaa, kirjoittaakseen siihen ajatuksen; jos hän on yksinään, hän ilmaisee intohimonsa unessakin, sanalla sanoen hän taivuttaa maailman rakkautensa palvelukseen. Englannitar sitävastoin taivuttaa rakkautensa maailman mukaan. Kasvatuksessaan totutettuna kylmään käytökseen, tuohon niin itsekkääseen brittiläiseen asentoon, josta minä olen teille puhunut, hän avaa ja sulkee sydämensä englantilaisen mekaniikan helppoudella. Hänellä on läpitunkematon naamio, jonka hän asettaa ja ottaa pois kylmäverisesti; intohimoinen kuten italiatar, silloin kun kukaan ei näe häntä, hän tulee kylmän arvokkaaksi, niinpiankuin maailma lähestyy häntä. Mitä rakastetuin mies epäilee silloin valtaansa nähdessään kasvojen syvän liikkumattomuuden, äänen tyyneyden, asennon täydellisen vapauden, joka on ominaista englannittarelle, kun hän on kamarinsa ulkopuolella. Tuollaisena hetkenä tekopyhyys menee aina välinpitämättömyyteen asti, englannitar on unohtanut kaikki. Todenteolla, nainen, joka osaa riisua rakkautensa kuten vaatteen, saa uskomaan että hän voi sitä myöskin vaihtaa. Mitkä myrskyt kohottavatkaan silloin sydämen aaltoja, kun niitä liikuttaa itserakkaus, joka on loukkautunut nähdessään naisen ottavan, panevan pois ja jälleen ottavan rakkauden käteensä kuten koruompeluksen! Nuo naiset ovat liiaksi oman itsensä rakastajattaria kuuluakseen teille täydelleen; he myöntävät maailmalle liian paljon vaikutusvaltaa voidaksenne täydelleen heitä hallita. Siellä, missä ranskatar lohduttaa kärsivällistä katseella ja ilmaisee jollakin iloisella pistopuheella närkästyksensä vierailijoista, englannittaren äänettömyys on ehdoton, se kiihdyttää sielua ja tuottaa mieliharmia. Nuo naiset seisovat maailman näyttämöllä niin pysyvästi ja joka tilaisuudessa, että enimmillä heistä fashion'in [ulkonainen tapa, muoti. Suom. muist.] kaikkivaltius ulottuu heidän nautintoihinsa asti. Joka liioittelee kainoutta, liioittelee myöskin rakkautta; englannittarien laita on siten; heille on muoto kaikki kaikessa, mutta tämä muodon rakkaus ei heissä kuitenkaan kehity taiteellisuudeksi. Mitä sanottaneekin, protestanttisuus ja katolisuus selittävät ne erilaisuudet, jotka antavat ranskattarien sielulle niin suuren ylemmyyden englannittarien laskevan ja punnitsevan rakkauden rinnalla. Protestanttisuus epäilee, tutkii ja tappaa uskon, se on siis taiteen ja rakkauden kuolema. Siellä missä maailma käskee, maailman ihmisten täytyy totella; mutta intohimon valtaamat ihmiset pakenevat maailmaa, se on heille sietämätön. Te ymmärrätte siis, kuinka suuresti minun itserakkauteni oli loukattu huomatessani, että lady Dudley ei voinut riistäytyä maailmasta ja että brittiläinen muodonvaihdos oli hänelle tuttua. Mitä maailma vaati ei ollut hänelle uhrausta, ei, hän oli aivan luonnollinen noissa kahdessa toisilleen vihamielisessä muodossa; kun hän rakasti, rakasti hän huumauksellisesti; ei minkään maan nainen ollut siinä hänen vertaisensa, hän kävi kokonaisesta haaremista; mutta kun esirippu laskeutui tuon tenhonäytelmän ylle, hävitti se melkein tuon kohtauksen muistonkin. Hän ei vastannut katseeseen eikä hymyilyyn; hän ei ollut rakastajatar eikä orja, hän oli kuten lähettiläs, jonka täytyy pyöristää lauseensa ja liikkeensä, hän teki levottomaksi tyyneydellään ja loukkasi sydäntä säädyllisyydellään; hän alensi siten rakkauden tarpeen kannalle, sen sijaan että hän lennokkaalla innostuksella olisi kohottanut sen aina ihanteellisuuteen asti. Hän ei ilmaissut pelkoa, ei katumusta eikä halua, mutta määrätyllä hetkellä hänen hellyytensä leimahti kuin äkkiä sytytetty tuli ja näytti pilkkaavan hänen pidättymistään. Kumpaa näistä kahdesta naisesta minun tuli uskoa? Minä tunsin tuhansina neulanpistoina ne äärettömät erilaisuudet, jotka erottivat Henrietten Arabellestä. Kun rouva de Mortsauf hetkeksi jätti minut, näytti hän jättäneen ilmalle tehtäväksi puhua minulle hänestä; hänen hameensa poimut, kun hän meni pois, vetivät minun silmäni puoleensa, kuten niiden aaltoileva kahina saapui iloisesti minun korvaani, kun hän palasi; siinä oli loputtomia hellyyksiä tuossa tavassa, jolla hän laski silmäluomensa kääntäessään katseensa maahan; hänen äänensä, tuo musikaalinen ääni, oli yhtä hyväilyä, hänen keskustelunsa todistivat pysyvää ajatusjohtoa, hän oli aina itsellensä uskollinen; hän ei jakanut sieluansa kahteen piiriin, kuumaan ja kylmään; sanalla sanoen rouva de Mortsauf säilytti henkevyytensä ja ajatuksensa kukat ilmaistakseen tunteitaan, hän viehätteli henkevyydellään lapsiaan ja minua. Mutta Arabellella nerokkuus ei ollut elämän rakastettavaksi tekemistä varten, hän ei käyttänyt sitä minun edukseni, se oli olemassa vain maailman tähden ja maailmaa varten, hän oli pelkkää ivailua; hän rakasti repiä ja purra, ei huvittaakseen itseään, vaan tyydyttääkseen taipumustaan. Rouva de Mortsauf olisi salannut onnensa kaikkien katseilta, lady Arabelle tahtoi näyttää omaansa koko maailmalle ja — hirvittävä irvikuva — hän pysyi sopivaisuuden rajoissa ratsastellessaan minun kanssani Boulognen metsissä. Tämä julkisuuden ja arvokkuuden, rakkauden ja kylmyyden sekoitus loukkasi alinomaa minun sieluani, joka oli samalla kertaa sekä puhdas että intohimoinen; ja kun minä en osannut ollenkaan siirtyä tuolla tavoin toisesta lämpöasteesta toiseen, sai minun mielialani kärsiä siitä. Minä olin vielä rakkaudesta värisevä, kun hän sai jälleen takaisin sovinnaisen häveliäisyytensä. Kun minä, mitä varovaisimmin, rohkenin valitella, käänsi hän minua vastaan kolmiteräisen kielensä, sekoittaen intohimonsa laverteluja noihin englantilaisiin leikinlaskuihin, joita minä olen koettanut teille kuvata. Niinpiankuin hän huomasi olevansa ristiriidassa minun kanssani, hän leikki minun sydämeni haavoittamisella ja minun mieleni nöyryyttämisellä, hän käsitteli minua kuten taikinaa. Minun huomautuksiini että kaikessa on kuljettava keskitietä, hän vastasi vääristelemällä minun ajatuksiani ja vieden ne äärimmäisyyksiin. Kun minä nuhtelin häntä hänen käytöksestään, kysyi hän minulta, tahdoinko, että hän syleilisi minua teatterissa koko Pariisin edessä. Hän sitoutui niin vakavasti tekemään sen, että minä, tuntien hänen halunsa antaa puheenaihetta itsestään, vapisin pelosta nähdä hänen täyttävän lupauksensa. Huolimatta hänen todellisesta rakkaudestaan minä en koskaan tuntenut hänen luonaan mitään tyyntä, puhdasta ja syvää kuten Henrietten luona: hän oli tyydyttämätön kuten hiekkainen maa. Rouva de Mortsauf oli aina rauhallinen, hän tunsi minun sieluni yhdessä korostuksessa tai silmänluonnissa, kun sitävastoin markiisitar ei koskaan välittänyt katseesta, kädenpuristuksesta tai hellästä sanasta. Vieläkin enemmän! Eilisen päivän onni ei ollut mitään seuraavana päivänä; ei mikään rakkaudenosoitus ihmeeksikään tullut sen osalle; hän tunsi niin suurta toiminnan, melun ja huomionherättämisen halua, ettei epäilemättä mikään riittänyt hänen tähän lajiin kuuluvan kauniin ihanteensa saavuttamiseksi, ja siitä johtuivat nuo rakkauden hurjat ponnistukset; hänen kiihoittuneessa mielikuvituksessaan oli kysymys hänestä eikä minusta. Tuo rouva de Mortsauf'in kirje, valo, joka loisti vielä minun elämässäni ja joka osoitti tavan, jolla mitä hyveellisin nainen osaa noudattaa ranskalaista henkeä ilmaistessaan alituista huolenpitoa, yhtämittaista minun kohtaloni ymmärtämistä; tuo kirje on varmaankin teille selvittänyt, millä huolella Henriette käsitteli minun aineellisia etujani, minun valtiollisia suhteitani, minun moraalisia voittojani, millä hehkulla hän luvallisten rajojen sisällä syleili minun elämääni. Kaikissa näissä kohdin lady Dudley käyttäytyi niin välinpitämättömästi kuin hän olisi ollut vain tavallinen tuttava. Hän ei koskaan perehtynyt minun asioihini, ei minun vihamiehiini eikä ystäviini. Hän oli tuhlaavainen ilman anteliaisuutta, hän erotti tosiaankin hiukan liiaksi edut ja rakkauden; sitävastoin minä, vaikka en ollutkaan sitä kokenut, tiesin, että säästääkseen minua jostakin surusta Henriette olisi löytänyt minua varten sen, mitä hän ei olisi etsinyt itseänsä varten. Jossakin noista onnettomuuksista, jotka voivat kohdata kaikkein korkeimmassakin asemassa olevia ja kaikkein rikkaimpiakin henkilöitä, onhan historiassa siitä esimerkkejä yllin kyllin, minä olisin kysynyt neuvoa Henrietteltä, mutta minä olisin antanut viedä itseni vankilaan sanomatta sanaakaan lady Dudleylle.

Tähän asti perustui vastakohta tunteisiin, mutta asianlaita oli sama myöskin kaikessa muussa. Ylellisyys on Ranskassa olemuksen ilmaisu, siinä kuvastuvat ajatukset, taiteellinen maku, luonne. Se saattaa rakastavat antamaan arvoa pienimmillekin yksityiskohdille, sillä ne ilmentävät rakastetun olennon perusajatusta. Mutta englantilainen ylellisyys, jonka erinomaisuudet olivat viehättäneet minua hienoudellaan, oli persoonatonta, koneellista! Lady Dudley ei asettanut siihen mitään omasta itsestään, se tuntui vieraalta, se oli ostettua. Tuhannet hellät huomaavaisuudet Clochegourde'ssa kuuluivat Arabellen mielestä palvelijoille; jokaisella heistä oli velvollisuutensa ja erikoisalansa. Parhaimpien palvelijoiden valitseminen oli hänen hovimestarinsa asiana ikäänkuin kysymys olisi ollut hevosista. Tuo nainen ei kiintynyt ollenkaan palvelijoihinsa, heistä kaikkein arvokkaimmankaan kuolema ei olisi häntä vähääkään liikuttanut, rahalla olisi otettu sijaan toinen yhtä taitava. Mitä lähimmäisiin tulee minä en koskaan nähnyt hänen silmissään kyyneltä toisten onnettomuuksien tähden, hänessä oli tuollaista yksinkertaista itsekkyyttä, jolle täytyi suorastaan nauraa. Ylhäisen naisen purppuraverhot peittivät tuota pronssista luonnetta. Viehättävä tanssijatar, joka iltasin hypähteli matoilla, joka pani kaikki huiman rakkautensa kulkuset soimaan, sai kyllä nopeasti nuoren miehen suostumaan tunteettomaan ja kylmään englannittareen. Minä huomasin myöskin vasta vähitellen, että minä kylvin rakkauteni kivikkoon, jossa se ei tulisi ollenkaan kantamaan satoa. Rouva de Mortsauf oli yhdellä silmäyksellä nähnyt tuon luonteen lävitse; minä muistin hänen profeetalliset sanansa. Henriettellä oli kaikessa oikeassa, Arabellen rakkaus kävi minulle sietämättömäksi. Minä olen tehnyt sittemmin sen huomion, että suurimmalla osalla niitä naisia, jotka ratsastavat hyvin, on vähän hellyyttä. Kuten amatsooneilta heiltä puuttuu toinen povi, ja heidän sydämensä ovat kovettuneet määrätystä kohdasta, en tiedä mistä.

Minä aloin tuntea tuon ikeen raskauden, uupumus valtasi minun ruumiini ja sieluni, minä aloin oikein ymmärtää kaiken sen puhtauden ja rakkauden, jonka todellinen tunne antaa, minua vaivasivat Clochegourde'n muistot hengittäessäni etäisyydestä huolimatta kaikkien sen ruusujen tuoksua, sen terassin kuumuutta, kuullessani sen satakielien laulua. Hirveällä hetkellä, jolloin minä huomasin kivisen pohjan tulvavirran vähentyneiden vesien alla, minä sain iskun, joka tuntuu vielä minun elämässäni, sillä jokainen hetki tuo siitä kaiun minun korvaani. Minä tein työtä kuninkaan työhuoneessa; kuninkaan piti lähteä ulos kello neljä, ja herttua de Lenoncourt'illa oli palvelusvuoro. Nähdessään hänen astuvan sisään kuningas kysyi häneltä uutisia kreivittärestä; minä kohotin äkkiä päätäni liian pikaisella tavalla; loukkautuneena tuosta liikkeestä kuningas loi minuun katseen, joka kävi noiden ankarien sanojen edellä, joita hän niin hyvin osasi sanoa.