— Sire, minun tytärparkani kuolee, vastasi herttua.
— Suvaitseeko kuningas armollisesti myöntää minulle lomaa? sanoin minä kyyneleet silmissä välittämättä kuninkaan uhkaavasta suuttumuksesta.
— Kiirehtikää, mylord, vastasi hän asettaen hymyillen piston joka sanaansa ja nerokkuudellaan siten säästäen minut tylystä moitteesta.
Ollen enemmän hovimies kuin isä herttua ei pyytänyt virkalomaa, vaan nousi kuninkaan vaunuihin seuratakseen häntä. Minä läksin matkalle sanomatta hyvästiä lady Dudleylle, joka onneksi oli lähtenyt ulos ja jolle minä kirjoitin meneväni kuninkaan asioissa. Croix de Berny'n luona minä kohtasin Hänen Majesteettinsa, joka palasi Verrière'stä. Ottaessaan vastaan erään kukkavihkon, jonka hän antoi pudota jalkoihinsa, kuningas loi minuun katseen, joka oli täynnä tuota kuninkaallista, syvästi masentavaa ironiaa ja joka näytti minulle sanovan: "Jos sinä tahdot olla jotakin politiikassa, tule takaisin! Älä tuhlaa aikaasi pitämällä keskusteluja kuolleiden kanssa!" Herttua teki minulle kädellään surumielisyyttä osoittavan merkin. Kaksi muhkeata, kahdeksan hevosen vetämää ajoneuvoa, kultakoristeiset upseerit, henkivartiosto pölypilven ympäröiminä kulkivat nopeasti ohitseni eläköön huutojen kaikuessa. Minusta näytti kuin hovi olisi kulkenut rouva de Mortsauf'in ruumiin yli tunteettomuudella, jota luonto osoittaa meidän onnettomuuksiamme kohtaan. Vaikka herttua oli erinomainen mies, hän epäilemättä kuninkaan levolle menon jälkeen meni pelaamaan kuninkaan veljen kanssa vistiä. Mitä herttuattareen tulee, hän oli jo kauan sitten antanut ensimäisen iskun tyttärelleen puhuessaan hänelle lady Dudleysta.
Minun nopea matkani oli kuin uni, mutta hävinneen pelaajan uni. Minä olin epätoivoissani siitä, etten ollut saanut mitään uutisia. Oliko rippi-isä koventanut ankaruutensa siihen määrään, että hän kielsi minulta pääsyn Clochegourde'en. Minä syytin Madeleineä, Jacques'ia, apotti Dominis'ta kaikkia, aina herra de Mortsauf'iin asti. Tours'in toisella puolella Saint-Sauveur siltojen luona kääntyessäni poppelien reunustamalle tielle, joka vie Poncher'hen ja jota minä olin niin ihaillut silloin, kun minä kiirehdin etsimään tuntematontani, minä kohtasin herra Origet'n. Hän arvasi, että minä olin menossa Clochegourde'en, ja minä arvasin, että hän tuli sieltä. Me pysäytimme ajoneuvomme ja laskeuduimme alas, minä kysyäkseni häneltä uutisia, ja hän antaakseen niitä minulle.
— No, kuinka rouva de Mortsauf jaksaa? Kysyin minä häneltä.
— Epäilen tapaatteko häntä elävänä, vastasi hän. Rouva de Mortsauf kuolee kauhean kuoleman, hän kuolee nälkään. Kun hän lähetti minua kutsumaan viime kesäkuussa, ei mikään lääkkeellinen voima voinut enää ehkäistä sairautta. Hänessä oli tunnusmerkit, jotka herra de Mortsauf epäilemättä on kuvaillut teille, koska hän luuli ne olevan itsellään. Kreivitär ei ollut silloin jostakin sisällisestä taistelusta johtuneen ohimenevän häiriön alaisena, jonka lääketiede kykenee parantamaan ja joka aiheuttaa paremman olon, tai jonkin tuloaan tekevän taudinpuuskan alainen, jonka tuottama epäjärjestys elimistössä voidaan korjata; ei, sairaus oli kehittynyt kohtaan, jossa tiede on hyödytön: se on parantamaton seuraus jostakin surusta, kuten kuolettava haava on seurauksena tikarin iskusta. Tämä sairaloinen tila johtuu erään elimen lamautumisesta, elimen, jonka toiminta on yhtä välttämätön elämälle kuin sydämen. Suru on tässä tehnyt tikarin virkaa. Uskokaa minua: rouva de Mortsauf kuolee jostakin salaisesta sielun tuskasta.
— Salaisesta! sanoin minä. Ovatko hänen lapsensa olleet sairaina?
— Eivät ole, sanoi hän minulle katsoen minuun merkitsevän näköisenä, ja siitä lähtien kun rouva de Mortsauf on ollut vakavasti sairaana, ei hänen miehensäkään ole häntä enää häirinnyt. Minä en enää voi tehdä mitään, herra Deslandes Azay'sta riittää, ei ole olemassa mitään lääkettä, ja kärsimykset ovat hirveät. Rikas, nuori, kaunis ja kuolla laihtuneena, nälän vanhentamana, sillä hän kuolee nälkään! Neljäkymmentä päivää jo ikäänkuin suljettuna hänen vatsansa ei ota vastaan mitään ravintoa, tarjottiinpa sitä missä muodossa tahansa.
Herra Origet puristi kättäni, jonka minä hänelle ojensin ja jota hän oli melkein pyytänyt kunnioittavalla liikkeellä.