— Rohkeutta, herra, sanoi hän kohottaen silmänsä taivaaseen.
Hänen lauseensa ilmaisi myötätuntoa surulle, jonka hän luuli tasan tunnetuksi; hän ei aavistanut sanoillansa olevan myrkytetyn kärjen, joka iski minuun kuten nuoli sydämeen. Minä nousin kiireesti vaunuihin luvaten ajomiehelle hyvän palkinnon, jos ehtisin ajoissa perille.
Huolimatta kärsimättömyydestäni luulin tehneeni matkan muutamissa minuuteissa, niin syvästi minä olin vajonnut katkeriin mietelmiin, jotka tungeksivat minun sielussani. Hän kuolee surusta, ja hänen lapsensa voivat hyvin! Hän kuolee siis minun tähteni! Minun ahdistava omatuntoni piti yhden noista syytöspuheista, jotka kaikuvat läpi koko elämän ja joskus sen toiselle puolellekin. Mikä heikkous ja mikä voimattomuus inhimillisessä oikeudessa! Se ei kosta muita kuin julkisia tekoja. Minkätähden kuolema ja häpeä murhamiehelle, joka tappaa yhdellä iskulla, joka jalomielisesti yllättää teidät unessa ja nukuttaa teidät ainiaaksi tai joka lyö äkkiarvaamatta säästäen teiltä kuolintuskan? Minkätähden sitävastoin onnellinen elämä ja arvonanto murhamiehen osaksi, joka vuodattaa pisara pisaralta katkeruutta sieluun ja kalvaa ruumista tuhotakseen sen. Kuinka paljon rankaisemattomia murhamiehiä! Mikä suvaitsevaisuus hienoa rikosta kohtaan! Kuinka paljon vapaaksijulistettuja murhatyöstä, joka on saatu aikaan sielun vainoamisilla. Jokin kostava käsi kohotti äkkiä maalatun esiripun, joka peittää yhteiskuntaa. Minä näin useampia noista uhreista, jotka te tunnette yhtä hyvin kuin minä: Rouva de Beauséant, joka matkusti kuolevana Normandiaan muutamia päiviä ennen minun lähtöäni! Herttuatar de Langeais häväisty! Lady Brandon saapuneena Touraine'en kuollakseen siellä tuossa matalassa majassa, jossa lady Dudley oli oleskellut kaksi viikkoa, ja minkä hirveän ratkaisun tappamana? Te tiedätte sen! Meidän aikakautemme on hedelmällinen tällaisista tapauksista. Kuka ei ole tuntenut tuota nuorta naisparkaa, joka myrkytti itsensä samasta mustasukkaisuudesta, joka ehkä tappoi rouva de Mortsauf'in? Kuka ei ole värissyt tuon viehättävän nuoren tytön kohtaloa, joka ikäänkuin myrkyllisen hyönteisen pistämä kukka kuihtui kahdessa vuodessa avioliittoon mentyään tietämättömän kainoutensa uhrina, tuon kurjan miehen uhrina, jolle Ronquerolles, Montriveau, de Marsay antavat kättä, sentähden että hän palvelee heidän poliittisia suunnitelmiaan? Kuka ei ole kiihtymyksellä kuullut kertomusta tuon naisen viimeisistä hetkistä, jota ei mikään rukous voinut taivuttaa ja joka ei koskaan tahtonut nähdä miestään, maksettuaan niin jalomielisesti hänen velkansa? Rouva d'Aiglemont, onhan hän nähnyt haudan hyvin läheltä ja ilman veljeni huolenpitoa eläisikö hän? Maailma ja tiede ovat osatovereita noissa rikoksissa, joille ei ole olemassa mitään tuomioistuimia. Näyttää siltä kuin ei kukaan kuolisi surusta, epätoivosta, rakkaudesta, salatuista kurjuuksista tai turhaan viljellyistä, alituiseen istutetuista ja juuriltaan revityistä toiveista. Uudella sanastolla on nerokkaita sanoja ilmaisemaan kaikkea: vatsakuume, sydänpussin tulehdus, tuhansia naisten sairauksia, joiden nimet kuulee ja jotka ovat vapaakirjoja, joiden nojalla astutaan tekopyhien kyynelten seuraamille arkuille, kyynelten, jotka notarion käsi pian pyyhkii pois. Onko tuon onnettomuuden pohjana jokin laki, jota me emme tunne? Täytyykö satavuotiaan välttämättä kylvää maa kuolleilla ja tehdä se autioksi ympärillään, kohotakseen korkealle, kuten miljonääri omistaa itselleen monien pikku tehtaiden työt? Onko olemassa voimakas, myrkyllinen elämänprinsipi, joka ravitsee itseään suloisilla ja lempeillä olennoilla. Jumalani! Kuuluinko minä siis tiikerien sukuun? Omantunnon tuska puristi hehkuvilla sormillaan minun sydäntäni, ja minun poskeni olivat kyynelten uurtamat tullessani Clochegourde'n puistotielle kosteana aamupäivänä marraskuussa, joka riisti kellastuneet lehdet Henrietten ohjauksen mukaan istutetuista poppeleista, tuolle puistotielle, jossa hän vielä joku aika takaperin oli liehuttanut nenäliinaansa ikäänkuin kutsuakseen minua takaisin! Elikö hän? Saisinko minä tuntea hänen valkoiset kätensä alas taivutetun pääni päällä? Yhdessä hetkessä minä maksoin kaikki Arabellen antamat nautinnot ja huomasin ne kalliisti ostetuiksi! Minä vannoin en enää koskaan häntä näkeväni ja aloin vihata Englantia. Vaikka lady Dudley olikin muunnos lajissaan, ulotin minä tuomioni kaikkiin englannittariin.
Saapuessani Clochegourde'en minä sain uuden iskun. Minä tapasin Jacques'in, Madeleinen ja apotti Dominiksen polvistuneina puisen ristin juureen, joka seisoi erään kentän nurkassa ja joka oli jätetty uuden ristikkoaidan sisäpuolelle. Kreivi ja kreivitär eivät olleet tahtoneet sitä hävittää. Minä hyppäsin alas ajoneuvoistani ja menin heitä kohden kasvot kyyneleitä täynnä ja sydän murtuneena noiden kahden lapsen ja tuon Jumalaa rukoilevan vakavan henkilön näkemisestä. Vanha tallimestari seisoi siellä myöskin, muutamien askelten päässä, pää paljastettuna.
— Herra? sanoin minä apotti Dominikselle suudellen otsalle Jacques'ia ja Madeleineä, jotka loivat minuun kylmän katseen lopettamatta rukoustaan. Apotti nousi ylös, minä nojauduin hänen käsivarteensa ja sanoin hänelle: — Elääkö hän vielä? Hän taivutti päänsä surullisella ja lempeällä liikkeellä. — Sanokaa pian, rukoilen teitä Meidän Herramme kärsimyksen nimessä! Miksi pidätte rukousta tämän ristin juurella? miksi olette täällä, ettekä hänen luonaan? miksi hänen lapsensa ovat ulkona näin kylmänä aamuna? Sanokaa minulle kaikki, etten minä tietämättömyydestä aiheuttaisi jotain onnettomuutta.
— Jo muutamiin päiviin armollinen kreivitär ei tahdo nähdä lapsiansa kuin määrättyinä hetkinä. — Herra, jatkoi hän hetken vaiettuaan, ehkä teidän pitäisi odottaa jonkun aikaa, ennenkuin te näette rouva de Mortsauf'in, hän on hyvin muuttunut! On hyödyllistä valmistaa häntä tähän kohtaukseen, te saattaisitte tuottaa hänelle jotain lisäkärsimystä… Mitä kuolemaan tulee, olisi se laupeuden työ.
Minä puristin tuon Jumalan miehen kättä, jonka katse ja ääni lievittivät toisten haavoja kiihdyttämättä niitä.
— Me rukoilemme kaikki täällä hänen puolestaan, jatkoi hän; sillä kreivitär, niin pyhä, niin alistuvainen, niin valmis kuolemaan, on muutamia päiviä sitten saanut salaperäisen kammon kuolemaa kohtaan; hän luo niihin, jotka ovat täynnä elämää, katseita, joissa ensimäistä kertaa kuvastuvat synkät ja kateelliset tunteet. Nämä kohtaukset ovat syntyneet, luulen minä, vähemmän kuoleman pelosta kuin jostakin sisällisestä huumauksesta, hänen nuoruutensa lakastuneista kukista, jotka polttavat kuihtuessaan. Niin, pahuuden enkeli koettaa riistää tätä kaunista sielua taivaalta. Kreivitär käy taisteluaan Öljymäellä, hän kastelee kyynelin noita valkeita ruusuja, jotka kiersivät hänen päätänsä, kuin Jephtan tyttären päätä, ja jotka putoavat toinen toisensa jälkeen. Odottakaa, älkää näyttäkö itseänne vielä, te toisitte hänen mieleensä hovin loiston, hän näkisi teidän kasvoillanne mailmallisten juhlien heijastuksen ja te lisäisitte hänen valitustensa voimaa. Säälikää heikkoutta, jonka itse Jumala on antanut anteeksi ihmiseksi tulleelle pojalleen. Mitä ansioita meillä muuten olisi voitosta ilman vastustajaa? Sallikaa, että hänen rippi-isänsä tai minä, kaksi vanhusta, joiden rauniot eivät loukkaa hänen silmäänsä, valmistamme häntä odottamattomaan kohtaukseen, mielenliikutuksiin, joista apotti Birotteau on koettanut saada häntä luopumaan. Mutta tämän maailman asioita yhdistää näkymätön taivaallisten syiden lanka, jonka uskovan silmä huomaa, ja jos te olette tullut tänne, on teidät ehkä saattanut yksi noista taivaallisista tähdistä, jotka säteilevät hengellisessä maailmassa ja jotka johtavat niin hautaa kuin seimeä kohden… Hän sanoi minulle sitten käyttäen tuota palsamoitua kaunopuheisuutta, joka lankeaa sydämeen kuten kaste, että kreivitär jo kuusi kuukautta oli kärsinyt joka päivä yhä enemmän huolimatta herra Origet'n ponnistuksista. Tohtori oli tullut kahden viikon ajan joka ilta Clochegourde'en tahtoen riistää kuolemalta tuon saaliin, sillä kreivitär oli sanonut: "Pelastakaa minut!"
— "Mutta parantaakseen ruumiin, olisi ensin sydän pitänyt saada parannetuksi!" oli eräänä päivänä vanha lääkäri huudahtanut.
Sairauden edistymisen mukaan tuon naisen niin lempeät sanat tulivat katkeriksi, sanoi minulle apotti Dominis. Hän huutaa maata säilyttämään hänet, sen sijaan että hän huutaisi Jumalaa ottamaan hänet; sitten hän katuu valituksiaan korkeamman päätöksiä vastaan. Nämä vaihtelut repivät hänen sydäntänsä ja tekevät hirvittäväksi ruumiin ja sielun taistelun. Usein ruumis pääsee voitolle! — "Te tulette minulle hyvin kalliiksi!" sanoi hän eräänä päivänä Madeleinelle ja Jacques'ille, työntäen heidät vuoteensa luota. Mutta tuolla hetkellä minut nähdessään ja siten Jumalasta muistutettuna hän sanoi Madeleine neidille nuo enkelin sanat: "Toisten onni on niiden ilo, jotka eivät voi enää olla onnellisia." Ja hänen äänensä oli niin sydäntäsärkevä, että minä tunsin silmieni kostuvan. Hän lankeaa, se on totta, mutta jokaisesta harha-askeleesta hän nousee ylemmäksi taivasta kohden.